1. Sjöström, Wilho (1873-1944)

Kylpijätär, öljy kankaalle, sign. 1912, 100x70, provenienssi: maalaus on kuulunut Eliel Saariselle ja se on ollut hänen kokoelmissaan Hvitträskissä - näyttelyt: Hämeenlinnan, Kuopion ja Oulun taidemuseo 1990 nro 25 ja näyttelyluettelon kansikuva; Alvar Aalto -museo Jyväskylä 1990; Mikkelin taidemuseo 1991; Taidekeskus Pyrri 1994; Hämeenlinnan taidemuseo ja Tikanojan taidekoti 2001 Hetkellinen tunnelma ja ohikiitävät hetket olivat impressionistisen taiteen tavoitteena. Jälki-impressionismi täydensi sitä täplämaalauksella, palettiveitsellä levitetyillä paksuilla väripinnoilla ja värien kirkkaudella eli sateenkaaripalettina tunnetulla sävyvalikoimalla. Vanhan taiteilijapaletin murretut sävyt ja ruskea-harmaa-vihreä –painotteinen väritys olivat kuin jäänne menneisyydestä oljenkeltaisten, oranssien, sinisten, violettien ja vihreiden sävyjen ja niitä raikastavan valkoisen rinnalla. Wilho Sjöström (s. 1873 Iisalmessa, k. 1944 Viitasaarella) oli Suomessa yksi tämän uudistumisvaiheen valovoimaisimpia taiteilijoita. Jos olisimme seisoneet Helsingin Ritarihuoneella marraskuussa 1911 Sjöströmin ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä, olisimme päässeet todistamaan silinteripäisten herrojen ja tyylikkäiden daamien hämmästystä uuden ajan edessä. Poispyyhitty oli se nöyryytys, jota vuoden 1908 Pariisin syyssalongin, Salon d’Automnen, näyttelykritiikki oli suomalaiselle taiteelle merkinnyt. “Ilottomuus, raskaus ja jäykkyys” olivat kaukana Sjöströmin maalauksista. Ne olivat tulvillaan aurinkoa, valoa ja elinvoimaa. A.W. Finch, Wilho Sjöström, Magnus Enckell, Verner Thomé, Mikko Oinonen, Yrjö Ollila ja Werner Åström toivat nyt Suomen taiteeseen uuden ranskalaisen tuulahduksen. Sjöström sovitti Pariisissa saamansa ideat suomalaisten mallien ja maisemien kuvaamiseen antaen kotimaiselle jälki-impressionismille oman, omintakeisen ilmeen. Hetken aikaa suomalainen taide hehkui ja loisti. Sen ote oli kepeä ja elämäniloinen. Valon ja värin hurmos päättyvät kuitenkin pian. Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota muuttivat kaiken; yleisö joutui odottamaan pitkän tovin ennen kuin kansainvälisen modernismin virtaukset ulottuivat taas maahamme. Vaikka modernismin vaikutus Suomen taiteeseen oli tuolla erää lyhytkestoinen, se oli sitäkin merkittävämpi. Kansallisromantiikan ja symbolismin jälkeen se oli näkyvä askel johonkin uuteen. Ritarihuoneen näyttelyn yhteydessä 1911 Sjöströmin teoksia arvioitiin valmiiksi ja harkituiksi, niiden toteutusta pidettiin tuoreena ja sävyltään persoonallisena. Sjöströmin esille asettamaa kokoelmaa kiitettiin modernismissaan yhtenäiseksi ja kypsäksi. Näyttely arvioitiin kokonaisuudessaan yhdeksi sesongin huomattavimmista. Ateneumin kokoelmiin Ritarihuoneelta ostettiin maalaus nimeltä Anoppini. Seuraavana vuonna 1912 Antellin valtuuskunta täydensi museon kokoelmia teoksella Kukkien kastelija, jonka taiteilija oli maalannut uuden Kulosaaren-huvilansa terassilla (viite: Elmgren-Heinonen 1943, “Wilho Sjöström” s. 81) Myös Kylpijätär on valmistunut Kulosaaren huvilassa. Huvilan piirsi taiteilijalle hänen ystävänsä Eliel Saarinen, josta tuli myös Kylpijätär-maalauksen ensimmäinen omistaja. Huvilan terassi ja puutarha olivat oivallisia paikkoja auringonvalon ja värien tutkimiseen. Ateljeessa seinät oli kalkittu valkoisiksi, jotta taiteilijan olisi helpompi nähdä paletin puhtaat värit. Malleina Kulosaaressa poseerasivat mm. taiteilijan ensimmäinen vaimo taidemaalari Tyra (o.s. Malmström) sekä tanssijatar Maggie Gripenberg. Jäähyväiset impressionismille ja Kulosaaren huvilalle Sjöström jätti vuonna 1918. Tuolloin hän solmi avioliiton Vieno Kaliman kanssa, myi huvilan ja muutti Viitasaarelle, jossa hän oleskeli yli vuosikymmenen ajan ja jossa hän jatkoi uraansa tuotteliaana muotokuva- ja maisemamaalarina. Etenkin muotokuvamaalarin uraan keskittyminen jätti sittemmin varjoonsa Sjöströmin ansiot 1910-luvun suomalaisen varhaismodernismin keskushenkilönä. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Kylpijätär, öljy kankaalle, sign. 1912, 100x70, provenienssi: maalaus on kuulunut Eliel Saariselle ja se on ollut hänen kokoelmissaan Hvitträskissä - näyttelyt: Hämeenlinnan, Kuopion ja Oulun taidemuseo 1990 nro 25 ja näyttelyluettelon kansikuva; Alvar Aalto -museo Jyväskylä 1990; Mikkelin taidemuseo 1991; Taidekeskus Pyrri 1994; Hämeenlinnan taidemuseo ja Tikanojan taidekoti 2001 Hetkellinen tunnelma ja ohikiitävät hetket olivat impressionistisen taiteen tavoitteena. Jälki-impressionismi täydensi sitä täplämaalauksella, palettiveitsellä levitetyillä paksuilla väripinnoilla ja värien kirkkaudella eli sateenkaaripalettina tunnetulla sävyvalikoimalla. Vanhan taiteilijapaletin murretut sävyt ja ruskea-harmaa-vihreä –painotteinen väritys olivat kuin jäänne menneisyydestä oljenkeltaisten, oranssien, sinisten, violettien ja vihreiden sävyjen ja niitä raikastavan valkoisen rinnalla. Wilho Sjöström (s. 1873 Iisalmessa, k. 1944 Viitasaarella) oli Suomessa yksi tämän uudistumisvaiheen valovoimaisimpia taiteilijoita. Jos olisimme seisoneet Helsingin Ritarihuoneella marraskuussa 1911 Sjöströmin ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä, olisimme päässeet todistamaan silinteripäisten herrojen ja tyylikkäiden daamien hämmästystä uuden ajan edessä. Poispyyhitty oli se nöyryytys, jota vuoden 1908 Pariisin syyssalongin, Salon d’Automnen, näyttelykritiikki oli suomalaiselle taiteelle merkinnyt. “Ilottomuus, raskaus ja jäykkyys” olivat kaukana Sjöströmin maalauksista. Ne olivat tulvillaan aurinkoa, valoa ja elinvoimaa. A.W. Finch, Wilho Sjöström, Magnus Enckell, Verner Thomé, Mikko Oinonen, Yrjö Ollila ja Werner Åström toivat nyt Suomen taiteeseen uuden ranskalaisen tuulahduksen. Sjöström sovitti Pariisissa saamansa ideat suomalaisten mallien ja maisemien kuvaamiseen antaen kotimaiselle jälki-impressionismille oman, omintakeisen ilmeen. Hetken aikaa suomalainen taide hehkui ja loisti. Sen ote oli kepeä ja elämäniloinen. Valon ja värin hurmos päättyvät kuitenkin pian. Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota muuttivat kaiken; yleisö joutui odottamaan pitkän tovin ennen kuin kansainvälisen modernismin virtaukset ulottuivat taas maahamme. Vaikka modernismin vaikutus Suomen taiteeseen oli tuolla erää lyhytkestoinen, se oli sitäkin merkittävämpi. Kansallisromantiikan ja symbolismin jälkeen se oli näkyvä askel johonkin uuteen. Ritarihuoneen näyttelyn yhteydessä 1911 Sjöströmin teoksia arvioitiin valmiiksi ja harkituiksi, niiden toteutusta pidettiin tuoreena ja sävyltään persoonallisena. Sjöströmin esille asettamaa kokoelmaa kiitettiin modernismissaan yhtenäiseksi ja kypsäksi. Näyttely arvioitiin kokonaisuudessaan yhdeksi sesongin huomattavimmista. Ateneumin kokoelmiin Ritarihuoneelta ostettiin maalaus nimeltä Anoppini. Seuraavana vuonna 1912 Antellin valtuuskunta täydensi museon kokoelmia teoksella Kukkien kastelija, jonka taiteilija oli maalannut uuden Kulosaaren-huvilansa terassilla (viite: Elmgren-Heinonen 1943, “Wilho Sjöström” s. 81) Myös Kylpijätär on valmistunut Kulosaaren huvilassa. Huvilan piirsi taiteilijalle hänen ystävänsä Eliel Saarinen, josta tuli myös Kylpijätär-maalauksen ensimmäinen omistaja. Huvilan terassi ja puutarha olivat oivallisia paikkoja auringonvalon ja värien tutkimiseen. Ateljeessa seinät oli kalkittu valkoisiksi, jotta taiteilijan olisi helpompi nähdä paletin puhtaat värit. Malleina Kulosaaressa poseerasivat mm. taiteilijan ensimmäinen vaimo taidemaalari Tyra (o.s. Malmström) sekä tanssijatar Maggie Gripenberg. Jäähyväiset impressionismille ja Kulosaaren huvilalle Sjöström jätti vuonna 1918. Tuolloin hän solmi avioliiton Vieno Kaliman kanssa, myi huvilan ja muutti Viitasaarelle, jossa hän oleskeli yli vuosikymmenen ajan ja jossa hän jatkoi uraansa tuotteliaana muotokuva- ja maisemamaalarina. Etenkin muotokuvamaalarin uraan keskittyminen jätti sittemmin varjoonsa Sjöströmin ansiot 1910-luvun suomalaisen varhaismodernismin keskushenkilönä. (teksti: FM Tuija Peltomaa)

Huutokauppa päättyi

Vasarahinta

9 500 €

Lähtöhinta

3 500 €
Kylpijätär, öljy kankaalle, sign. 1912, 100x70, provenienssi: maalaus on kuulunut Eliel Saariselle ja se on ollut hänen kokoelmissaan Hvitträskissä - näyttelyt: Hämeenlinnan, Kuopion ja Oulun taidemuseo 1990 nro 25 ja näyttelyluettelon kansikuva; Alvar Aalto -museo Jyväskylä 1990; Mikkelin taidemuseo 1991; Taidekeskus Pyrri 1994; Hämeenlinnan taidemuseo ja Tikanojan taidekoti 2001 Hetkellinen tunnelma ja ohikiitävät hetket olivat impressionistisen taiteen tavoitteena. Jälki-impressionismi täydensi sitä täplämaalauksella, palettiveitsellä levitetyillä paksuilla väripinnoilla ja värien kirkkaudella eli sateenkaaripalettina tunnetulla sävyvalikoimalla. Vanhan taiteilijapaletin murretut sävyt ja ruskea-harmaa-vihreä –painotteinen väritys olivat kuin jäänne menneisyydestä oljenkeltaisten, oranssien, sinisten, violettien ja vihreiden sävyjen ja niitä raikastavan valkoisen rinnalla. Wilho Sjöström (s. 1873 Iisalmessa, k. 1944 Viitasaarella) oli Suomessa yksi tämän uudistumisvaiheen valovoimaisimpia taiteilijoita. Jos olisimme seisoneet Helsingin Ritarihuoneella marraskuussa 1911 Sjöströmin ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä, olisimme päässeet todistamaan silinteripäisten herrojen ja tyylikkäiden daamien hämmästystä uuden ajan edessä. Poispyyhitty oli se nöyryytys, jota vuoden 1908 Pariisin syyssalongin, Salon d’Automnen, näyttelykritiikki oli suomalaiselle taiteelle merkinnyt. “Ilottomuus, raskaus ja jäykkyys” olivat kaukana Sjöströmin maalauksista. Ne olivat tulvillaan aurinkoa, valoa ja elinvoimaa. A.W. Finch, Wilho Sjöström, Magnus Enckell, Verner Thomé, Mikko Oinonen, Yrjö Ollila ja Werner Åström toivat nyt Suomen taiteeseen uuden ranskalaisen tuulahduksen. Sjöström sovitti Pariisissa saamansa ideat suomalaisten mallien ja maisemien kuvaamiseen antaen kotimaiselle jälki-impressionismille oman, omintakeisen ilmeen. Hetken aikaa suomalainen taide hehkui ja loisti. Sen ote oli kepeä ja elämäniloinen. Valon ja värin hurmos päättyvät kuitenkin pian. Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota muuttivat kaiken; yleisö joutui odottamaan pitkän tovin ennen kuin kansainvälisen modernismin virtaukset ulottuivat taas maahamme. Vaikka modernismin vaikutus Suomen taiteeseen oli tuolla erää lyhytkestoinen, se oli sitäkin merkittävämpi. Kansallisromantiikan ja symbolismin jälkeen se oli näkyvä askel johonkin uuteen. Ritarihuoneen näyttelyn yhteydessä 1911 Sjöströmin teoksia arvioitiin valmiiksi ja harkituiksi, niiden toteutusta pidettiin tuoreena ja sävyltään persoonallisena. Sjöströmin esille asettamaa kokoelmaa kiitettiin modernismissaan yhtenäiseksi ja kypsäksi. Näyttely arvioitiin kokonaisuudessaan yhdeksi sesongin huomattavimmista. Ateneumin kokoelmiin Ritarihuoneelta ostettiin maalaus nimeltä Anoppini. Seuraavana vuonna 1912 Antellin valtuuskunta täydensi museon kokoelmia teoksella Kukkien kastelija, jonka taiteilija oli maalannut uuden Kulosaaren-huvilansa terassilla (viite: Elmgren-Heinonen 1943, “Wilho Sjöström” s. 81) Myös Kylpijätär on valmistunut Kulosaaren huvilassa. Huvilan piirsi taiteilijalle hänen ystävänsä Eliel Saarinen, josta tuli myös Kylpijätär-maalauksen ensimmäinen omistaja. Huvilan terassi ja puutarha olivat oivallisia paikkoja auringonvalon ja värien tutkimiseen. Ateljeessa seinät oli kalkittu valkoisiksi, jotta taiteilijan olisi helpompi nähdä paletin puhtaat värit. Malleina Kulosaaressa poseerasivat mm. taiteilijan ensimmäinen vaimo taidemaalari Tyra (o.s. Malmström) sekä tanssijatar Maggie Gripenberg. Jäähyväiset impressionismille ja Kulosaaren huvilalle Sjöström jätti vuonna 1918. Tuolloin hän solmi avioliiton Vieno Kaliman kanssa, myi huvilan ja muutti Viitasaarelle, jossa hän oleskeli yli vuosikymmenen ajan ja jossa hän jatkoi uraansa tuotteliaana muotokuva- ja maisemamaalarina. Etenkin muotokuvamaalarin uraan keskittyminen jätti sittemmin varjoonsa Sjöströmin ansiot 1910-luvun suomalaisen varhaismodernismin keskushenkilönä. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Lisätiedot Kylpijätär, öljy kankaalle, sign. 1912, 100x70, provenienssi: maalaus on kuulunut Eliel Saariselle ja se on ollut hänen kokoelmissaan Hvitträskissä - näyttelyt: Hämeenlinnan, Kuopion ja Oulun taidemuseo 1990 nro 25 ja näyttelyluettelon kansikuva; Alvar Aalto -museo Jyväskylä 1990; Mikkelin taidemuseo 1991; Taidekeskus Pyrri 1994; Hämeenlinnan taidemuseo ja Tikanojan taidekoti 2001 Hetkellinen tunnelma ja ohikiitävät hetket olivat impressionistisen taiteen tavoitteena. Jälki-impressionismi täydensi sitä täplämaalauksella, palettiveitsellä levitetyillä paksuilla väripinnoilla ja värien kirkkaudella eli sateenkaaripalettina tunnetulla sävyvalikoimalla. Vanhan taiteilijapaletin murretut sävyt ja ruskea-harmaa-vihreä –painotteinen väritys olivat kuin jäänne menneisyydestä oljenkeltaisten, oranssien, sinisten, violettien ja vihreiden sävyjen ja niitä raikastavan valkoisen rinnalla. Wilho Sjöström (s. 1873 Iisalmessa, k. 1944 Viitasaarella) oli Suomessa yksi tämän uudistumisvaiheen valovoimaisimpia taiteilijoita. Jos olisimme seisoneet Helsingin Ritarihuoneella marraskuussa 1911 Sjöströmin ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä, olisimme päässeet todistamaan silinteripäisten herrojen ja tyylikkäiden daamien hämmästystä uuden ajan edessä. Poispyyhitty oli se nöyryytys, jota vuoden 1908 Pariisin syyssalongin, Salon d’Automnen, näyttelykritiikki oli suomalaiselle taiteelle merkinnyt. “Ilottomuus, raskaus ja jäykkyys” olivat kaukana Sjöströmin maalauksista. Ne olivat tulvillaan aurinkoa, valoa ja elinvoimaa. A.W. Finch, Wilho Sjöström, Magnus Enckell, Verner Thomé, Mikko Oinonen, Yrjö Ollila ja Werner Åström toivat nyt Suomen taiteeseen uuden ranskalaisen tuulahduksen. Sjöström sovitti Pariisissa saamansa ideat suomalaisten mallien ja maisemien kuvaamiseen antaen kotimaiselle jälki-impressionismille oman, omintakeisen ilmeen. Hetken aikaa suomalainen taide hehkui ja loisti. Sen ote oli kepeä ja elämäniloinen. Valon ja värin hurmos päättyvät kuitenkin pian. Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota muuttivat kaiken; yleisö joutui odottamaan pitkän tovin ennen kuin kansainvälisen modernismin virtaukset ulottuivat taas maahamme. Vaikka modernismin vaikutus Suomen taiteeseen oli tuolla erää lyhytkestoinen, se oli sitäkin merkittävämpi. Kansallisromantiikan ja symbolismin jälkeen se oli näkyvä askel johonkin uuteen. Ritarihuoneen näyttelyn yhteydessä 1911 Sjöströmin teoksia arvioitiin valmiiksi ja harkituiksi, niiden toteutusta pidettiin tuoreena ja sävyltään persoonallisena. Sjöströmin esille asettamaa kokoelmaa kiitettiin modernismissaan yhtenäiseksi ja kypsäksi. Näyttely arvioitiin kokonaisuudessaan yhdeksi sesongin huomattavimmista. Ateneumin kokoelmiin Ritarihuoneelta ostettiin maalaus nimeltä Anoppini. Seuraavana vuonna 1912 Antellin valtuuskunta täydensi museon kokoelmia teoksella Kukkien kastelija, jonka taiteilija oli maalannut uuden Kulosaaren-huvilansa terassilla (viite: Elmgren-Heinonen 1943, “Wilho Sjöström” s. 81) Myös Kylpijätär on valmistunut Kulosaaren huvilassa. Huvilan piirsi taiteilijalle hänen ystävänsä Eliel Saarinen, josta tuli myös Kylpijätär-maalauksen ensimmäinen omistaja. Huvilan terassi ja puutarha olivat oivallisia paikkoja auringonvalon ja värien tutkimiseen. Ateljeessa seinät oli kalkittu valkoisiksi, jotta taiteilijan olisi helpompi nähdä paletin puhtaat värit. Malleina Kulosaaressa poseerasivat mm. taiteilijan ensimmäinen vaimo taidemaalari Tyra (o.s. Malmström) sekä tanssijatar Maggie Gripenberg. Jäähyväiset impressionismille ja Kulosaaren huvilalle Sjöström jätti vuonna 1918. Tuolloin hän solmi avioliiton Vieno Kaliman kanssa, myi huvilan ja muutti Viitasaarelle, jossa hän oleskeli yli vuosikymmenen ajan ja jossa hän jatkoi uraansa tuotteliaana muotokuva- ja maisemamaalarina. Etenkin muotokuvamaalarin uraan keskittyminen jätti sittemmin varjoonsa Sjöströmin ansiot 1910-luvun suomalaisen varhaismodernismin keskushenkilönä. (teksti: FM Tuija Peltomaa)