526. Kunniamerkkejä, 2 kpl ja dokumentteja

Suomi, 1) Kalterijääkärien jäsenmerkki "Spalernajan avain", nro 32, kulta 14K, mukana luovutuskirja 2) Tampereen valloituksen muistomitali, mukana luovutuskirja 3) Vapaussodan muistomitalin luovutuskirja 4) Uudenmaan Rakuunarykmentin muistodiplomi 5) Painokuva: Adolf Bock, Ankunft SMS Westfalen und SMS Posen zur Befrierung von Helsingfors Provenienssi: Kalterijääkäri Alfons Abrahamsson (1892-1958) pidätettiin ”poliittisista rikoksista” 4.6.1916 matkalla Saksaan, liittyäkseen 27. Jääkäripataljoonaan. Hänet pidettiin mm. Nikolainkaupungin (Vaasan) lääninvankilassa, josta hänet vapautettiin 17.3.1917. Vapautuksen jälkeen hän toimi etappimiehenä Nurmeksessa ja auttoi mm. Venäjältä tulleita saksalaisia sotavankeja pakenemaan Suomen kautta Ruotsiin. Hän palveli Vapaussodan aikana Uudenmaan Rakuunarykmentissä ja osallistui mm. Tampereen valloitukseen. Kalterijääkärit Suomen Suuriruhtinaskunta, joka oli keisari Aleksanteri I:n vuoden 1809 valtiopäivien päätöksen mukaan nauttinut erityisasemastaan autonomisena valtiona Venäjän kruunun alla, eli ensimmäisen maailmansodan alkaessa jo toista sortokauttaan Nikolai II:n harjoittaman venäläistämispolitiikan alla. Viranomaisten laajat sortotoimet ja tunteet annettujen lupausten rikkomisesta edesauttoivat Venäjän vallasta irti pyrkivien ja Suomen itsenäisyyttä ajavien aktivistiliikkeiden synnyn jo vuosisadan vaihteessa. Keskeisenä ongelmana maan aseellisessa vapauttamisessa oli kuitenkin Suomen omien asevoimien puuttuminen. Saksan keisarikunnan julistettua sodan Venäjää vastaan, koettiin ajan vihdoin tulleen. Tunnustelut Saksan suuntaan aloitettiin loppuvuodesta 1914. Salaisten neuvottelujen tuloksena perustettiin Saksan armeijan kouluttama suomalainen vapaaehtoispataljoona, joka taistelisi saksalaisten rinnalla itärintamalla. Tällä tavoin oli tarkoitus hankkia kallisarvoista koulutusta ja taistelukokemusta, jota pian tarvittaisiin oman maan vapauttamiseen. Näin syntyi Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Pataljoonaan lähtevien vapaaehtoisten värvääminen ja kuljettaminen Saksaan oli Suomen olosuhteiden vuoksi haasteellista ja erittäin vaarallista. Siihen vaadittiin tiukasti salassapidettävä verkosto, koostuen usein toisistaan tietämättömistä tahoista, suorittamaan tarvittavia, moninaisia tehtäviä. Ylimpänä verkostossa toimivat liikkeen suunnittelijat ja rahoittajat, usein liiketoimintaa harjoittavien peiteyhtiöiden suojissa. Heiltä saadut ohjeet ja varat välitettiin värvääjille, joiden tehtävä oli lähestyä mahdollisia liikkeen kannattajia. Tämä tapahtui ensin lähinnä suurkaupunkien opiskelijapiireissä, mutta ulottui myöhemmin, liikkeen kasvaessa maanlaajuisesti kaikkiin kansanryhmiin. Vapaaehtoisten matkanteko vaati salareittien, ns."etappien" perustamisen ja niitä ylläpitämään yhdysmiehiä, "etappimiehiä". Näitä reittejä pitkin matka vei useimmiten pohjoiseen, Ruotsin rajalle määrättyihin ylityspaikkoihin ja sieltä edelleen Saksan Lockstedtin koulutusleirille. Talvisen jään salliessa rajaa ylitettiin usein myös öisin hiihtämällä Pohjanlahden yli. Venäläinen santarmihallitus sai kuitenkin pian tietoa liikkeestä ja ryhtyi tiukasti tarkkailemaan kaikkia värvääjiksi ja Saksaan lähtijöiksi epäiltyjä. Jääkäriaktivisteja varjosti jatkuvan kiinnijäämisen uhka; myös omissa riveissä paljastui ajan myötä ilmiantajia. Vangituiksi joutuivat kaiken kaikkiaan yli 80 eri toimissa vaikuttaneita jääkäriaktivistia. Heitä tultiin myöhemmin kutsumaan ”Kalterijääkäreiksi”. Vangittujen ikä vaihteli 15 vuodesta (juoksupoikana ja jääkärialokkaiden oppaana toiminut Ilmari Mäki) 68 vuoteen (apteekkari Victor Hjulman). Valtaosa vangeista siirrettiin eripituisten tutkintovankeuksien jälkeen Pietariin, Spalernajan ja Krestyn vankiloihin. Osa jäi Suomen eri lääninvankiloihin odottamaan tuomiotaan. Lähes jokaiselle kalterijääkärille langetettiin kuolemantuomio tai vähintään karkotus Siperiaan, mutta Venäjän epävakaan tilanteen takia tuomioiden täytäntöönpano kuitenkin viivästyi. 12 maaliskuuta 1917, punaisten vallankumouksellisten ottaessa vallan Pietarissa, vankilat avattiin ja poliittiset vangit, niiden joukossa suomalaiset, päästettiin vapauteen. Tämä todettiin tilanteen rauhoituttua kuitenkin pian virheeksi ja suomalaisia "saksalaisten vakoojia" pyrittiin pidättämään uudelleen. Useimmat kalterijääkärit pysyivätkin vielä Suomeen päästyään piilossa viranomaisilta ja moni pakeni etappeja pitkin Ruotsiin. Osa jatkoi vielä matkaa Saksaan, liittyäkseen jääkäripataljoonaan. Kurjista vankilaolosuhteista ja säännöllisistä, tuntikausia kestäneistä kuulusteluista huolimatta hyvin harva kalterijääkäri murtui ilmiantamaan toisensa tai edes myöntämään syyllisyytensä yhtään mihinkään. Esimerkkinä pidettäköön nuoren Väinö Jankon vastaus venäläiselle kuulustelijalleen, kun hänelle tarjottiin ilmiannosta suurehkoa määrää rahaa ja vapautuksen: "Niin paljon rahaa ei Venäjällä olekaan!" Kuulustelijan uhanneen hirttää Jankon, vastasi hän rauhallisesti nousten: "Mennään heti." Kalterijääkärien symbolinen jäsenmerkki on kultainen pienoismalli Spalernajan vankikopin avaimesta, jonka kalterijääkäri Harry Backberg otti talteen vapautumishetkellään. Merkkiin on liitetty katkaistun jalkaraudan lenkkiosa, jonka malli on otettu kalterijääkäri Mauritz Mexmonthanin Pähkinälinnan vankilassa kantamista kahleista. Merkkejä on myönnetty tiettävästi ainoastaan 39kpl. (teksti: Thomas Luoma, lähteet: S-W. Pekkola & I. Auer: Kalterijääkärit I - III, Sota-arkisto)

Lähtöhinta

5 000 €
Suomi, 1) Kalterijääkärien jäsenmerkki "Spalernajan avain", nro 32, kulta 14K, mukana luovutuskirja 2) Tampereen valloituksen muistomitali, mukana luovutuskirja 3) Vapaussodan muistomitalin luovutuskirja 4) Uudenmaan Rakuunarykmentin muistodiplomi 5) Painokuva: Adolf Bock, Ankunft SMS Westfalen und SMS Posen zur Befrierung von Helsingfors Provenienssi: Kalterijääkäri Alfons Abrahamsson (1892-1958) pidätettiin ”poliittisista rikoksista” 4.6.1916 matkalla Saksaan, liittyäkseen 27. Jääkäripataljoonaan. Hänet pidettiin mm. Nikolainkaupungin (Vaasan) lääninvankilassa, josta hänet vapautettiin 17.3.1917. Vapautuksen jälkeen hän toimi etappimiehenä Nurmeksessa ja auttoi mm. Venäjältä tulleita saksalaisia sotavankeja pakenemaan Suomen kautta Ruotsiin. Hän palveli Vapaussodan aikana Uudenmaan Rakuunarykmentissä ja osallistui mm. Tampereen valloitukseen. Kalterijääkärit Suomen Suuriruhtinaskunta, joka oli keisari Aleksanteri I:n vuoden 1809 valtiopäivien päätöksen mukaan nauttinut erityisasemastaan autonomisena valtiona Venäjän kruunun alla, eli ensimmäisen maailmansodan alkaessa jo toista sortokauttaan Nikolai II:n harjoittaman venäläistämispolitiikan alla. Viranomaisten laajat sortotoimet ja tunteet annettujen lupausten rikkomisesta edesauttoivat Venäjän vallasta irti pyrkivien ja Suomen itsenäisyyttä ajavien aktivistiliikkeiden synnyn jo vuosisadan vaihteessa. Keskeisenä ongelmana maan aseellisessa vapauttamisessa oli kuitenkin Suomen omien asevoimien puuttuminen. Saksan keisarikunnan julistettua sodan Venäjää vastaan, koettiin ajan vihdoin tulleen. Tunnustelut Saksan suuntaan aloitettiin loppuvuodesta 1914. Salaisten neuvottelujen tuloksena perustettiin Saksan armeijan kouluttama suomalainen vapaaehtoispataljoona, joka taistelisi saksalaisten rinnalla itärintamalla. Tällä tavoin oli tarkoitus hankkia kallisarvoista koulutusta ja taistelukokemusta, jota pian tarvittaisiin oman maan vapauttamiseen. Näin syntyi Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Pataljoonaan lähtevien vapaaehtoisten värvääminen ja kuljettaminen Saksaan oli Suomen olosuhteiden vuoksi haasteellista ja erittäin vaarallista. Siihen vaadittiin tiukasti salassapidettävä verkosto, koostuen usein toisistaan tietämättömistä tahoista, suorittamaan tarvittavia, moninaisia tehtäviä. Ylimpänä verkostossa toimivat liikkeen suunnittelijat ja rahoittajat, usein liiketoimintaa harjoittavien peiteyhtiöiden suojissa. Heiltä saadut ohjeet ja varat välitettiin värvääjille, joiden tehtävä oli lähestyä mahdollisia liikkeen kannattajia. Tämä tapahtui ensin lähinnä suurkaupunkien opiskelijapiireissä, mutta ulottui myöhemmin, liikkeen kasvaessa maanlaajuisesti kaikkiin kansanryhmiin. Vapaaehtoisten matkanteko vaati salareittien, ns."etappien" perustamisen ja niitä ylläpitämään yhdysmiehiä, "etappimiehiä". Näitä reittejä pitkin matka vei useimmiten pohjoiseen, Ruotsin rajalle määrättyihin ylityspaikkoihin ja sieltä edelleen Saksan Lockstedtin koulutusleirille. Talvisen jään salliessa rajaa ylitettiin usein myös öisin hiihtämällä Pohjanlahden yli. Venäläinen santarmihallitus sai kuitenkin pian tietoa liikkeestä ja ryhtyi tiukasti tarkkailemaan kaikkia värvääjiksi ja Saksaan lähtijöiksi epäiltyjä. Jääkäriaktivisteja varjosti jatkuvan kiinnijäämisen uhka; myös omissa riveissä paljastui ajan myötä ilmiantajia. Vangituiksi joutuivat kaiken kaikkiaan yli 80 eri toimissa vaikuttaneita jääkäriaktivistia. Heitä tultiin myöhemmin kutsumaan ”Kalterijääkäreiksi”. Vangittujen ikä vaihteli 15 vuodesta (juoksupoikana ja jääkärialokkaiden oppaana toiminut Ilmari Mäki) 68 vuoteen (apteekkari Victor Hjulman). Valtaosa vangeista siirrettiin eripituisten tutkintovankeuksien jälkeen Pietariin, Spalernajan ja Krestyn vankiloihin. Osa jäi Suomen eri lääninvankiloihin odottamaan tuomiotaan. Lähes jokaiselle kalterijääkärille langetettiin kuolemantuomio tai vähintään karkotus Siperiaan, mutta Venäjän epävakaan tilanteen takia tuomioiden täytäntöönpano kuitenkin viivästyi. 12 maaliskuuta 1917, punaisten vallankumouksellisten ottaessa vallan Pietarissa, vankilat avattiin ja poliittiset vangit, niiden joukossa suomalaiset, päästettiin vapauteen. Tämä todettiin tilanteen rauhoituttua kuitenkin pian virheeksi ja suomalaisia "saksalaisten vakoojia" pyrittiin pidättämään uudelleen. Useimmat kalterijääkärit pysyivätkin vielä Suomeen päästyään piilossa viranomaisilta ja moni pakeni etappeja pitkin Ruotsiin. Osa jatkoi vielä matkaa Saksaan, liittyäkseen jääkäripataljoonaan. Kurjista vankilaolosuhteista ja säännöllisistä, tuntikausia kestäneistä kuulusteluista huolimatta hyvin harva kalterijääkäri murtui ilmiantamaan toisensa tai edes myöntämään syyllisyytensä yhtään mihinkään. Esimerkkinä pidettäköön nuoren Väinö Jankon vastaus venäläiselle kuulustelijalleen, kun hänelle tarjottiin ilmiannosta suurehkoa määrää rahaa ja vapautuksen: "Niin paljon rahaa ei Venäjällä olekaan!" Kuulustelijan uhanneen hirttää Jankon, vastasi hän rauhallisesti nousten: "Mennään heti." Kalterijääkärien symbolinen jäsenmerkki on kultainen pienoismalli Spalernajan vankikopin avaimesta, jonka kalterijääkäri Harry Backberg otti talteen vapautumishetkellään. Merkkiin on liitetty katkaistun jalkaraudan lenkkiosa, jonka malli on otettu kalterijääkäri Mauritz Mexmonthanin Pähkinälinnan vankilassa kantamista kahleista. Merkkejä on myönnetty tiettävästi ainoastaan 39kpl. (teksti: Thomas Luoma, lähteet: S-W. Pekkola & I. Auer: Kalterijääkärit I - III, Sota-arkisto)
Mittayksikkö Kyllä
Lisätiedot Suomi, 1) Kalterijääkärien jäsenmerkki "Spalernajan avain", nro 32, kulta 14K, mukana luovutuskirja 2) Tampereen valloituksen muistomitali, mukana luovutuskirja 3) Vapaussodan muistomitalin luovutuskirja 4) Uudenmaan Rakuunarykmentin muistodiplomi 5) Painokuva: Adolf Bock, Ankunft SMS Westfalen und SMS Posen zur Befrierung von Helsingfors Provenienssi: Kalterijääkäri Alfons Abrahamsson (1892-1958) pidätettiin ”poliittisista rikoksista” 4.6.1916 matkalla Saksaan, liittyäkseen 27. Jääkäripataljoonaan. Hänet pidettiin mm. Nikolainkaupungin (Vaasan) lääninvankilassa, josta hänet vapautettiin 17.3.1917. Vapautuksen jälkeen hän toimi etappimiehenä Nurmeksessa ja auttoi mm. Venäjältä tulleita saksalaisia sotavankeja pakenemaan Suomen kautta Ruotsiin. Hän palveli Vapaussodan aikana Uudenmaan Rakuunarykmentissä ja osallistui mm. Tampereen valloitukseen. Kalterijääkärit Suomen Suuriruhtinaskunta, joka oli keisari Aleksanteri I:n vuoden 1809 valtiopäivien päätöksen mukaan nauttinut erityisasemastaan autonomisena valtiona Venäjän kruunun alla, eli ensimmäisen maailmansodan alkaessa jo toista sortokauttaan Nikolai II:n harjoittaman venäläistämispolitiikan alla. Viranomaisten laajat sortotoimet ja tunteet annettujen lupausten rikkomisesta edesauttoivat Venäjän vallasta irti pyrkivien ja Suomen itsenäisyyttä ajavien aktivistiliikkeiden synnyn jo vuosisadan vaihteessa. Keskeisenä ongelmana maan aseellisessa vapauttamisessa oli kuitenkin Suomen omien asevoimien puuttuminen. Saksan keisarikunnan julistettua sodan Venäjää vastaan, koettiin ajan vihdoin tulleen. Tunnustelut Saksan suuntaan aloitettiin loppuvuodesta 1914. Salaisten neuvottelujen tuloksena perustettiin Saksan armeijan kouluttama suomalainen vapaaehtoispataljoona, joka taistelisi saksalaisten rinnalla itärintamalla. Tällä tavoin oli tarkoitus hankkia kallisarvoista koulutusta ja taistelukokemusta, jota pian tarvittaisiin oman maan vapauttamiseen. Näin syntyi Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Pataljoonaan lähtevien vapaaehtoisten värvääminen ja kuljettaminen Saksaan oli Suomen olosuhteiden vuoksi haasteellista ja erittäin vaarallista. Siihen vaadittiin tiukasti salassapidettävä verkosto, koostuen usein toisistaan tietämättömistä tahoista, suorittamaan tarvittavia, moninaisia tehtäviä. Ylimpänä verkostossa toimivat liikkeen suunnittelijat ja rahoittajat, usein liiketoimintaa harjoittavien peiteyhtiöiden suojissa. Heiltä saadut ohjeet ja varat välitettiin värvääjille, joiden tehtävä oli lähestyä mahdollisia liikkeen kannattajia. Tämä tapahtui ensin lähinnä suurkaupunkien opiskelijapiireissä, mutta ulottui myöhemmin, liikkeen kasvaessa maanlaajuisesti kaikkiin kansanryhmiin. Vapaaehtoisten matkanteko vaati salareittien, ns."etappien" perustamisen ja niitä ylläpitämään yhdysmiehiä, "etappimiehiä". Näitä reittejä pitkin matka vei useimmiten pohjoiseen, Ruotsin rajalle määrättyihin ylityspaikkoihin ja sieltä edelleen Saksan Lockstedtin koulutusleirille. Talvisen jään salliessa rajaa ylitettiin usein myös öisin hiihtämällä Pohjanlahden yli. Venäläinen santarmihallitus sai kuitenkin pian tietoa liikkeestä ja ryhtyi tiukasti tarkkailemaan kaikkia värvääjiksi ja Saksaan lähtijöiksi epäiltyjä. Jääkäriaktivisteja varjosti jatkuvan kiinnijäämisen uhka; myös omissa riveissä paljastui ajan myötä ilmiantajia. Vangituiksi joutuivat kaiken kaikkiaan yli 80 eri toimissa vaikuttaneita jääkäriaktivistia. Heitä tultiin myöhemmin kutsumaan ”Kalterijääkäreiksi”. Vangittujen ikä vaihteli 15 vuodesta (juoksupoikana ja jääkärialokkaiden oppaana toiminut Ilmari Mäki) 68 vuoteen (apteekkari Victor Hjulman). Valtaosa vangeista siirrettiin eripituisten tutkintovankeuksien jälkeen Pietariin, Spalernajan ja Krestyn vankiloihin. Osa jäi Suomen eri lääninvankiloihin odottamaan tuomiotaan. Lähes jokaiselle kalterijääkärille langetettiin kuolemantuomio tai vähintään karkotus Siperiaan, mutta Venäjän epävakaan tilanteen takia tuomioiden täytäntöönpano kuitenkin viivästyi. 12 maaliskuuta 1917, punaisten vallankumouksellisten ottaessa vallan Pietarissa, vankilat avattiin ja poliittiset vangit, niiden joukossa suomalaiset, päästettiin vapauteen. Tämä todettiin tilanteen rauhoituttua kuitenkin pian virheeksi ja suomalaisia "saksalaisten vakoojia" pyrittiin pidättämään uudelleen. Useimmat kalterijääkärit pysyivätkin vielä Suomeen päästyään piilossa viranomaisilta ja moni pakeni etappeja pitkin Ruotsiin. Osa jatkoi vielä matkaa Saksaan, liittyäkseen jääkäripataljoonaan. Kurjista vankilaolosuhteista ja säännöllisistä, tuntikausia kestäneistä kuulusteluista huolimatta hyvin harva kalterijääkäri murtui ilmiantamaan toisensa tai edes myöntämään syyllisyytensä yhtään mihinkään. Esimerkkinä pidettäköön nuoren Väinö Jankon vastaus venäläiselle kuulustelijalleen, kun hänelle tarjottiin ilmiannosta suurehkoa määrää rahaa ja vapautuksen: "Niin paljon rahaa ei Venäjällä olekaan!" Kuulustelijan uhanneen hirttää Jankon, vastasi hän rauhallisesti nousten: "Mennään heti." Kalterijääkärien symbolinen jäsenmerkki on kultainen pienoismalli Spalernajan vankikopin avaimesta, jonka kalterijääkäri Harry Backberg otti talteen vapautumishetkellään. Merkkiin on liitetty katkaistun jalkaraudan lenkkiosa, jonka malli on otettu kalterijääkäri Mauritz Mexmonthanin Pähkinälinnan vankilassa kantamista kahleista. Merkkejä on myönnetty tiettävästi ainoastaan 39kpl. (teksti: Thomas Luoma, lähteet: S-W. Pekkola & I. Auer: Kalterijääkärit I - III, Sota-arkisto)