TOVE JANSSON- paluu maalaustaiteeseen

Tove Janssonin vuodet sarjakuvien tekijänä toivat hänelle mainetta ja menestystä sekä taloudellista turvaa. Palo sarjakuvien tekemiseen kuitenkin hiipui vuosien myötä, ja hän koki helpotusta, kun lopetti vuonna 1959 Muumipeikko-sarjakuvan piirtämisen. Sarjakuvatyö oli vienyt aikaa muilta taiteellisilta tavoitteilta ja Tove haikaili takaisin kuvataiteen pariin. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus. Jansson suhtautui kuvataiteilijan ammattiin vakavasti, ja useissa haastatteluissa hän korosti olevansa ennen kaikkea taidemaalari.

Toinen tuleminen kuvataitelijana 60-luvulla

Oman ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän oli järjestänyt jo vuonna 1943, miltei kolmekymmentävuotiaana, ja palaute oli ollut myönteistä. Kuvataiteellinen tuotanto oli kuitenkin harventunut 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun aikana muiden tehtävien ohessa. Monilahjakkaana Tove tasapainotteli jatkuvasti kirjailijan, kuvittajan ja kuvataitelijan rooleissa ja halusi varmasti tehdä kaikkea. Hän oli myös kipuillut ajalle ominaisen taidekäsityksen kanssa, jossa kaupallista kuvitustyötä ei koettu yhtä arvokkaaksi kuin kuvataiteellista ilmaisua. Vakavan suhtautumisen taiteeseen hän oli ehkä perinyt myös kotoa, kuvanveistäjä Viktor Janssonin tyttärenä.

Toisen aktiivisen maalauskautensa kuvataitelijana hän aloitti 1960-luvulla. Nyt hän tarttui pensseliin uudella tarmolla ja piti useita yksityisnäyttelyitä läpi vuosikymmenen. Hän koki olevansa maalaamisensa kanssa uuden äärellä, lähtöruudussa. Vuonna 1959 maalaamansa omakuvan hän nimesi Vasta-alkajaksi (Nybörjare), ja teoksiaan hän rupesi signeeraamaan pelkällä sukunimellään Jansson, ei enää nimellä Tove.  Muistikirjaansa hän kirjoitti, että oli maalannut neljän ensimmäisen kuukauden aikana enemmän kuin edeltävien kymmenen vuoden aikana yhteensä.

Hitaasti kohti abstraktismia

Taidekenttää hallitsivat uudet suuntaukset, jotka loivat painetta siirtyä abstraktiin ilmaisuun. Tove ei ollut muotivirtausten vietävissä, vaan pitäytyi pitkään perinteisessä esittävässä taiteessa. Abstraktismiin hän siirtyi vähitellen pelkistämällä aiheitaan. Värit voimistuivat ja kankaiden koko kasvoi. Toven ihailema ystävä ja opettaja Sam Vanni oli siirtynyt abstraktin taiteen pariin jo 1950-luvun alussa. Tove teki täysin ei-esittävät teoksensa vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Hän ei kuitenkaan täysin hylännyt näkyvää todellisuutta, vaan vaihteli teoksissaan abstraktin ilmaisun astetta mielensä mukaan. Usein lähtökohtana oli konkreettinen aihe ja hän liitti maalaukseen tunnistettavia elementtejä. Maalauksien nimet viittasivat usein tarinalliseen sisältöön tai konkreettiseen kuvakohteeseen.  

Huutokaupassa olevassa teoksessa Ikkunanäkymä (1965) hallitun värikylläisyyden ja pelkistettyjen muotojen sommitelmasta erottuu viitteellinen kaupunkinäkymä, jonka taustalla tuntuu kohoavan kupoli. Kuvatilaa rajaavat ikkunankehykset, ja etualalla erottuvat pöydällä makaavat, hehkuvanpunaiset omenat. Tove työsti ateljeessaan interiöörejä ja ikkunanäkymiä, joissa mielikuvitus ja todellisuus vuorottelivat. Aiheet pohjautuivat joskus löyhästi erilaisiin muistoihin ulkomaanmatkoilta sekä muistikuviin kotoisista arkiympäristöistä. Toisinaan aihe esitti tarkemmin tiettyä todellista kaupunkinäkymää. Teosta voi tarkastella taidokkaana väritutkielmana, jonka viitteelliset elementit jättävät tilaa tulkinnalle.

 

 

Teksti: Annika Adlercreutz
Kirjallisuus: 
Erik Kruskopf, Kuvataiteilija Tove Jansson 1914-2001. WSOY, 1992-2002.
Tuula Karjalainen, Tove Jansson Tee työtä ja rakasta, Tammi, 2013.