1. Wirkkala, Tapio (1915-1985)

Suuri Jäävuori, sign. Tapio Wirkkala 3827, pieniä reunavikoja, pit. 35 cm, kork. 21 cm - kirjallisuus: vastaava taidelasi on kuvattu kirjassa “Uusi antiikkikirja 1900-1980” s. 316-317 (Hämäläinen & Hagelstam 2003) Jäävuori-taidelasi (maljakko malli nro 3525, 3825) luotiin Iittalassa vuonna 1950, ja se oli tuotannossa vuosina 1952-1969. Milanon triennalessa se esiteltiin 1951. Tuolloin Wirkkala palkittiin kolmella Grand Prix’llä: kristalli- ja vaneriesineistä sekä näyttelyarkkitehtuurista. Jäävuori on nimensä perusteella helposti yhdistettävissä sotien jälkeisen ajan arkkitehtuurin ja taideteollisuuden luontohakuisuuteen ja luontoromantiikkaan. Muodon lähtökohta ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Kyse on näet sekä luonnonmuotojen että vanhojen kristallinvalmistustaitojen kohtaamisesta. Perinteisistä kristalliesineistä vaikutteita saanut leikkaushionta kohtaa Jäävuoressa modernin, kaupungistuvan ajan luontoyhteyden. Jäävuori-maljakon kanssa samaa teemaa edustavat vuonna 1950 luotu Jäänsärö-malja (malli nro 3147, 3847 ja 3136) ja Suuri Jäävuori vuodelta 1955. Näitä kaikkia yhdistää veistoksellinen muoto ja varsinaisen koristelun puuttuminen, mikä antaa pääroolin lyijykristallin kirkkaudelle, loistolle ja valontaittokyvylle. Jäävuori oli vaikea ja työläs valmistaa, ja se olikin Iittalan kalleimpia esineitä (17.500 mk vuonna 1956). Hintavaa raaka-ainetta - pehmeää lyijykristallia - ei sulatettu jatkuvasti vaan ainoastaan tilausten mukaan. 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin Iittalassa kehitettiin uusi, lyijykristallin korvaava massa, jossa bariumkarbonaatti korvasi lyijyoksidin. Tuloksena oli kirkas ja kova “puolikristalli” B-10. Uusi massa teki Jäävuoren hiomisesta entistäkin työläämpää ja edellytti lisäksi esineen kiillottamista hapon sijasta mekaanisesti hiomalla. Arvostetun lyijykristallin kulta-aika oli saavuttamassa tiensä pään, ja Jäävuori jäi sen mestarinäytteenä suomalaisen lasinmuotoilun historiaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa. Lähteet: “Iittala Milanon Triennaleissa”. Iittalan lasitehdas 1987; “Tapio Wirkkala. Ajattelevat kädet”. Aav & Viljanen 2000; “Kolme tarinaa lasista. Suomalainen lasimuotoilu 1846-1957”. Koivisto 2001)
Suuri Jäävuori, sign. Tapio Wirkkala 3827, pieniä reunavikoja, pit. 35 cm, kork. 21 cm - kirjallisuus: vastaava taidelasi on kuvattu kirjassa “Uusi antiikkikirja 1900-1980” s. 316-317 (Hämäläinen & Hagelstam 2003) Jäävuori-taidelasi (maljakko malli nro 3525, 3825) luotiin Iittalassa vuonna 1950, ja se oli tuotannossa vuosina 1952-1969. Milanon triennalessa se esiteltiin 1951. Tuolloin Wirkkala palkittiin kolmella Grand Prix’llä: kristalli- ja vaneriesineistä sekä näyttelyarkkitehtuurista. Jäävuori on nimensä perusteella helposti yhdistettävissä sotien jälkeisen ajan arkkitehtuurin ja taideteollisuuden luontohakuisuuteen ja luontoromantiikkaan. Muodon lähtökohta ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Kyse on näet sekä luonnonmuotojen että vanhojen kristallinvalmistustaitojen kohtaamisesta. Perinteisistä kristalliesineistä vaikutteita saanut leikkaushionta kohtaa Jäävuoressa modernin, kaupungistuvan ajan luontoyhteyden. Jäävuori-maljakon kanssa samaa teemaa edustavat vuonna 1950 luotu Jäänsärö-malja (malli nro 3147, 3847 ja 3136) ja Suuri Jäävuori vuodelta 1955. Näitä kaikkia yhdistää veistoksellinen muoto ja varsinaisen koristelun puuttuminen, mikä antaa pääroolin lyijykristallin kirkkaudelle, loistolle ja valontaittokyvylle. Jäävuori oli vaikea ja työläs valmistaa, ja se olikin Iittalan kalleimpia esineitä (17.500 mk vuonna 1956). Hintavaa raaka-ainetta - pehmeää lyijykristallia - ei sulatettu jatkuvasti vaan ainoastaan tilausten mukaan. 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin Iittalassa kehitettiin uusi, lyijykristallin korvaava massa, jossa bariumkarbonaatti korvasi lyijyoksidin. Tuloksena oli kirkas ja kova “puolikristalli” B-10. Uusi massa teki Jäävuoren hiomisesta entistäkin työläämpää ja edellytti lisäksi esineen kiillottamista hapon sijasta mekaanisesti hiomalla. Arvostetun lyijykristallin kulta-aika oli saavuttamassa tiensä pään, ja Jäävuori jäi sen mestarinäytteenä suomalaisen lasinmuotoilun historiaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa. Lähteet: “Iittala Milanon Triennaleissa”. Iittalan lasitehdas 1987; “Tapio Wirkkala. Ajattelevat kädet”. Aav & Viljanen 2000; “Kolme tarinaa lasista. Suomalainen lasimuotoilu 1846-1957”. Koivisto 2001)

Huutokauppa päättyi

Lähtöhinta

9 500 €
Suuri Jäävuori, sign. Tapio Wirkkala 3827, pieniä reunavikoja, pit. 35 cm, kork. 21 cm - kirjallisuus: vastaava taidelasi on kuvattu kirjassa “Uusi antiikkikirja 1900-1980” s. 316-317 (Hämäläinen & Hagelstam 2003) Jäävuori-taidelasi (maljakko malli nro 3525, 3825) luotiin Iittalassa vuonna 1950, ja se oli tuotannossa vuosina 1952-1969. Milanon triennalessa se esiteltiin 1951. Tuolloin Wirkkala palkittiin kolmella Grand Prix’llä: kristalli- ja vaneriesineistä sekä näyttelyarkkitehtuurista. Jäävuori on nimensä perusteella helposti yhdistettävissä sotien jälkeisen ajan arkkitehtuurin ja taideteollisuuden luontohakuisuuteen ja luontoromantiikkaan. Muodon lähtökohta ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Kyse on näet sekä luonnonmuotojen että vanhojen kristallinvalmistustaitojen kohtaamisesta. Perinteisistä kristalliesineistä vaikutteita saanut leikkaushionta kohtaa Jäävuoressa modernin, kaupungistuvan ajan luontoyhteyden. Jäävuori-maljakon kanssa samaa teemaa edustavat vuonna 1950 luotu Jäänsärö-malja (malli nro 3147, 3847 ja 3136) ja Suuri Jäävuori vuodelta 1955. Näitä kaikkia yhdistää veistoksellinen muoto ja varsinaisen koristelun puuttuminen, mikä antaa pääroolin lyijykristallin kirkkaudelle, loistolle ja valontaittokyvylle. Jäävuori oli vaikea ja työläs valmistaa, ja se olikin Iittalan kalleimpia esineitä (17.500 mk vuonna 1956). Hintavaa raaka-ainetta - pehmeää lyijykristallia - ei sulatettu jatkuvasti vaan ainoastaan tilausten mukaan. 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin Iittalassa kehitettiin uusi, lyijykristallin korvaava massa, jossa bariumkarbonaatti korvasi lyijyoksidin. Tuloksena oli kirkas ja kova “puolikristalli” B-10. Uusi massa teki Jäävuoren hiomisesta entistäkin työläämpää ja edellytti lisäksi esineen kiillottamista hapon sijasta mekaanisesti hiomalla. Arvostetun lyijykristallin kulta-aika oli saavuttamassa tiensä pään, ja Jäävuori jäi sen mestarinäytteenä suomalaisen lasinmuotoilun historiaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa. Lähteet: “Iittala Milanon Triennaleissa”. Iittalan lasitehdas 1987; “Tapio Wirkkala. Ajattelevat kädet”. Aav & Viljanen 2000; “Kolme tarinaa lasista. Suomalainen lasimuotoilu 1846-1957”. Koivisto 2001)
Lisätiedot Suuri Jäävuori, sign. Tapio Wirkkala 3827, pieniä reunavikoja, pit. 35 cm, kork. 21 cm - kirjallisuus: vastaava taidelasi on kuvattu kirjassa “Uusi antiikkikirja 1900-1980” s. 316-317 (Hämäläinen & Hagelstam 2003) Jäävuori-taidelasi (maljakko malli nro 3525, 3825) luotiin Iittalassa vuonna 1950, ja se oli tuotannossa vuosina 1952-1969. Milanon triennalessa se esiteltiin 1951. Tuolloin Wirkkala palkittiin kolmella Grand Prix’llä: kristalli- ja vaneriesineistä sekä näyttelyarkkitehtuurista. Jäävuori on nimensä perusteella helposti yhdistettävissä sotien jälkeisen ajan arkkitehtuurin ja taideteollisuuden luontohakuisuuteen ja luontoromantiikkaan. Muodon lähtökohta ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Kyse on näet sekä luonnonmuotojen että vanhojen kristallinvalmistustaitojen kohtaamisesta. Perinteisistä kristalliesineistä vaikutteita saanut leikkaushionta kohtaa Jäävuoressa modernin, kaupungistuvan ajan luontoyhteyden. Jäävuori-maljakon kanssa samaa teemaa edustavat vuonna 1950 luotu Jäänsärö-malja (malli nro 3147, 3847 ja 3136) ja Suuri Jäävuori vuodelta 1955. Näitä kaikkia yhdistää veistoksellinen muoto ja varsinaisen koristelun puuttuminen, mikä antaa pääroolin lyijykristallin kirkkaudelle, loistolle ja valontaittokyvylle. Jäävuori oli vaikea ja työläs valmistaa, ja se olikin Iittalan kalleimpia esineitä (17.500 mk vuonna 1956). Hintavaa raaka-ainetta - pehmeää lyijykristallia - ei sulatettu jatkuvasti vaan ainoastaan tilausten mukaan. 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin Iittalassa kehitettiin uusi, lyijykristallin korvaava massa, jossa bariumkarbonaatti korvasi lyijyoksidin. Tuloksena oli kirkas ja kova “puolikristalli” B-10. Uusi massa teki Jäävuoren hiomisesta entistäkin työläämpää ja edellytti lisäksi esineen kiillottamista hapon sijasta mekaanisesti hiomalla. Arvostetun lyijykristallin kulta-aika oli saavuttamassa tiensä pään, ja Jäävuori jäi sen mestarinäytteenä suomalaisen lasinmuotoilun historiaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa. Lähteet: “Iittala Milanon Triennaleissa”. Iittalan lasitehdas 1987; “Tapio Wirkkala. Ajattelevat kädet”. Aav & Viljanen 2000; “Kolme tarinaa lasista. Suomalainen lasimuotoilu 1846-1957”. Koivisto 2001)