184. Tove Jansson (1914-2001)*

Ateljee

öljy, sign. -61, Taiteilijan työhuone, studio eli ateljee tunnetaan jo keskiajalta, jolloin käsityöläisillä oli omat työhuoneensa. Ranskalainen termi atelier viittaa myös alkemistin tai taikurin huoneeseen. Ja taikurimainen Tove Jansson (1914-2001) oli. Hänen taiteessaan omaperäisyys, väreillä taituroiminen ja luonnonvoima, inspiraatio, yhdistyi ainutlaatuisella tavalla.  Jansson tuli tunnetuksi niin taidemaalarina, kuvittajana, kirjoittajana kuin sarjakuvataiteilijanakin. Tove Jansson vuokrasi ateljeekotinsa Ullanlinnankadulta loppukesällä 1944. Vaikean talven ja Helsingin pommitusten jälkeen kesä merkitsi henkilökohtaista itsenäistymistä ja vapautta, kun maassa samalla käytiin jatkosodan ratkaisuvaiheita. Tovelle oma pieni paikka tarkoitti mahdollisuutta unelmoida, tehdä työtä ja kokea. Ikkunoista näkyi kaistale merta. Tove itse kuvasi paikkaansa yksinkertaisesti: ”Pommitusten jälkeen näyttää kamalalta, ei ikkunoita, halkeamia kaikkialla, seinistä on pudonnut suuria kappaleita, kamiina ja patterit tuhoutuneet. Mutta se on kuitenkin suuri haaveeni, valtava, 7,70 metriä kanttiinsa. Ja vieressä on pieni huone, jossa voi asua.” 
 1960-luvulla Tove Janssonin maalaustapa muuttui, ja tuotannossa nousi yllättävällä tavalla esiin pimeys ja kauhu. Helsingin talvi oli yhtä kylmyyttä ja Jansson muisteli lapsuuttaan, hämäryyttä, joka hiipi yli kaupungin. Maalauksen vahva koloristinen ote ei kuitenkaan näytä katsojalle pelkoa, vaan ohimenevän hetken. Teoksen merkittävyys piilee nimenomaan sen mahdollisuuksissa antaa katsojalle lupa omien tulkintojen tekemiseen. Tove Janssonille maalaustavan muutos ei kuitenkaan merkinnyt modernismia sinänsä, vaan perspektiivin muutosta, uudenlaista keskustelua katsojan kanssa. Ateljeekuvassa katsojalle avautuu värikylläinen versio aiheesta, joka oli taiteilijalle lähintä elämänpiiriä. Ekspressiivinen, vahva ote on jo 1960-luvulle tultaessa kypsynyt varmaksi tulkinnan muodoksi. Väripinnat muodostavat valon vaihteluja; se on aineellistunut erikoisella tavalla sinisen, hennon punaisen ja keltaisen taistelussa. Varjo lankeaa etualan pöydälle harmaansinen eri sävyillä. Katsoja kokee halua astua eteenpäin, sisään ateljeehen, ja vilkaista tarkemmin maalaustelineellä lepäävää keskeneräistä kuvaa. Janssonin rohkeus esittää yksityisin elämänpiirinsä yleisölle liikuttaa. Teksti: Johanna Lindfors (Kirjallisuus: Boel Westin, Tove Jansson - Ord, bild, liv, Albert Bonniers förlag, 2007, Tuula Karjalainen, Tove Jansson – tee työtä ja rakasta, Tammi, 2013), 92x65

Huutokauppa päättyi

Vasarahinta

3 800 €

Lähtöhinta

2 000 €

Taiteilijan työhuone, studio eli ateljee tunnetaan jo keskiajalta, jolloin käsityöläisillä oli omat työhuoneensa. Ranskalainen termi atelier viittaa myös alkemistin tai taikurin huoneeseen. Ja taikurimainen Tove Jansson (1914-2001) oli. Hänen taiteessaan omaperäisyys, väreillä taituroiminen ja luonnonvoima, inspiraatio, yhdistyi ainutlaatuisella tavalla.  Jansson tuli tunnetuksi niin taidemaalarina, kuvittajana, kirjoittajana kuin sarjakuvataiteilijanakin.

Tove Jansson vuokrasi ateljeekotinsa Ullanlinnankadulta loppukesällä 1944. Vaikean talven ja Helsingin pommitusten jälkeen kesä merkitsi henkilökohtaista itsenäistymistä ja vapautta, kun maassa samalla käytiin jatkosodan ratkaisuvaiheita. Tovelle oma pieni paikka tarkoitti mahdollisuutta unelmoida, tehdä työtä ja kokea. Ikkunoista näkyi kaistale merta. Tove itse kuvasi paikkaansa yksinkertaisesti:

”Pommitusten jälkeen näyttää kamalalta, ei ikkunoita, halkeamia kaikkialla, seinistä on pudonnut suuria kappaleita, kamiina ja patterit tuhoutuneet. Mutta se on kuitenkin suuri haaveeni, valtava, 7,70 metriä kanttiinsa. Ja vieressä on pieni huone, jossa voi asua.”

1960-luvulla Tove Janssonin maalaustapa muuttui, ja tuotannossa nousi yllättävällä tavalla esiin pimeys ja kauhu. Helsingin talvi oli yhtä kylmyyttä ja Jansson muisteli lapsuuttaan, hämäryyttä, joka hiipi yli kaupungin. Maalauksen vahva koloristinen ote ei kuitenkaan näytä katsojalle pelkoa, vaan ohimenevän hetken. Teoksen merkittävyys piilee nimenomaan sen mahdollisuuksissa antaa katsojalle lupa omien tulkintojen tekemiseen. Tove Janssonille maalaustavan muutos ei kuitenkaan merkinnyt modernismia sinänsä, vaan perspektiivin muutosta, uudenlaista keskustelua katsojan kanssa.

Ateljeekuvassa katsojalle avautuu värikylläinen versio aiheesta, joka oli taiteilijalle lähintä elämänpiiriä. Ekspressiivinen, vahva ote on jo 1960-luvulle tultaessa kypsynyt varmaksi tulkinnan muodoksi. Väripinnat muodostavat valon vaihteluja; se on aineellistunut erikoisella tavalla sinisen, hennon punaisen ja keltaisen taistelussa. Varjo lankeaa etualan pöydälle harmaansinen eri sävyillä. Katsoja kokee halua astua eteenpäin, sisään ateljeehen, ja vilkaista tarkemmin maalaustelineellä lepäävää keskeneräistä kuvaa. Janssonin rohkeus esittää yksityisin elämänpiirinsä yleisölle liikuttaa.

Teksti: Johanna Lindfors

(Kirjallisuus: Boel Westin, Tove Jansson - Ord, bild, liv, Albert Bonniers förlag, 2007,

Tuula Karjalainen, Tove Jansson – tee työtä ja rakasta, Tammi, 2013)

Aihe Ateljee
Tekniikka öljy
Signeerattu Kyllä
Sign. -61
Korkeus 92
Leveys 65
Lisätiedot

Taiteilijan työhuone, studio eli ateljee tunnetaan jo keskiajalta, jolloin käsityöläisillä oli omat työhuoneensa. Ranskalainen termi atelier viittaa myös alkemistin tai taikurin huoneeseen. Ja taikurimainen Tove Jansson (1914-2001) oli. Hänen taiteessaan omaperäisyys, väreillä taituroiminen ja luonnonvoima, inspiraatio, yhdistyi ainutlaatuisella tavalla.  Jansson tuli tunnetuksi niin taidemaalarina, kuvittajana, kirjoittajana kuin sarjakuvataiteilijanakin.

Tove Jansson vuokrasi ateljeekotinsa Ullanlinnankadulta loppukesällä 1944. Vaikean talven ja Helsingin pommitusten jälkeen kesä merkitsi henkilökohtaista itsenäistymistä ja vapautta, kun maassa samalla käytiin jatkosodan ratkaisuvaiheita. Tovelle oma pieni paikka tarkoitti mahdollisuutta unelmoida, tehdä työtä ja kokea. Ikkunoista näkyi kaistale merta. Tove itse kuvasi paikkaansa yksinkertaisesti:

”Pommitusten jälkeen näyttää kamalalta, ei ikkunoita, halkeamia kaikkialla, seinistä on pudonnut suuria kappaleita, kamiina ja patterit tuhoutuneet. Mutta se on kuitenkin suuri haaveeni, valtava, 7,70 metriä kanttiinsa. Ja vieressä on pieni huone, jossa voi asua.”

1960-luvulla Tove Janssonin maalaustapa muuttui, ja tuotannossa nousi yllättävällä tavalla esiin pimeys ja kauhu. Helsingin talvi oli yhtä kylmyyttä ja Jansson muisteli lapsuuttaan, hämäryyttä, joka hiipi yli kaupungin. Maalauksen vahva koloristinen ote ei kuitenkaan näytä katsojalle pelkoa, vaan ohimenevän hetken. Teoksen merkittävyys piilee nimenomaan sen mahdollisuuksissa antaa katsojalle lupa omien tulkintojen tekemiseen. Tove Janssonille maalaustavan muutos ei kuitenkaan merkinnyt modernismia sinänsä, vaan perspektiivin muutosta, uudenlaista keskustelua katsojan kanssa.

Ateljeekuvassa katsojalle avautuu värikylläinen versio aiheesta, joka oli taiteilijalle lähintä elämänpiiriä. Ekspressiivinen, vahva ote on jo 1960-luvulle tultaessa kypsynyt varmaksi tulkinnan muodoksi. Väripinnat muodostavat valon vaihteluja; se on aineellistunut erikoisella tavalla sinisen, hennon punaisen ja keltaisen taistelussa. Varjo lankeaa etualan pöydälle harmaansinen eri sävyillä. Katsoja kokee halua astua eteenpäin, sisään ateljeehen, ja vilkaista tarkemmin maalaustelineellä lepäävää keskeneräistä kuvaa. Janssonin rohkeus esittää yksityisin elämänpiirinsä yleisölle liikuttaa.

Teksti: Johanna Lindfors

(Kirjallisuus: Boel Westin, Tove Jansson - Ord, bild, liv, Albert Bonniers förlag, 2007,

Tuula Karjalainen, Tove Jansson – tee työtä ja rakasta, Tammi, 2013)