1. Schilkin, Michael

Afrikkalainen kaunotar, Arabia 1940-luku, samotti, väri- ja oksidilasitus, sign., kork. 39 cm - kirjallisuus: tämä veistos on kuvattu kirjassa “Michael Schilkin” s. 100 (Tervo - Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996) - näyttelyt: Amos Anderson 1996 Soveltuuko keramiikka taiteen materiaaliksi vai kuuluuko se pikemminkin käsityöhön ja taideteollisuuteen? Tämän kysymyksen kuvanveistäjä ja Arabian tehtaan taiteilija Michael Schilkin kohtasi työssään useita kertoja. Kun hän aloitti uransa Arabialla vuonna 1936, taideosasto oli vasta nuori eikä keramiikan mahdollisuuksia taiteessa ollut Suomessa vielä täysimittaisesti hyödynnetty. Schilkin - venäläissyntyinen emigrantti, joka pääsi taiteilijantielle innostuksensa, periksiantamattomuutensa ja lahjakkuutensa ansiosta - asetti itselleen alusta alkaen kunnianhimoiset tavoitteet. Hän ei lähtenyt työssään liikkeelle tutuista astiamuodoista: vadeista, ruukuista ja maljoista, vaan tavoitteli teoksissaan esittävyyttä ja suurta mittakaavaa. Ateljeessaan hän loi eläin- ja ihmishahmoisia veistoksia ja monumentaalisia julkisivureliefejä, joiden yhteisenä nimittäjänä on esittävyys, ilmeikkyys ja keraamisen materiaalin – samottimassan ja lasitteiden - kekseliäs käyttö. 1940-luvulla Schilkinin afrikkalaiset naishahmot saivat Ruotsissa järjestetyissä näyttelyissä uteliaan ja innostuneen vastaanoton. Ne olivat veistoksia, mutta niiden materiaalina oli lämmin ja maanläheinen keramiikka. Paksut värilasitteet ja rautaoksidilla ruskeiksi sivellyt pinnat alleviivasivat naisfiguurien aistillisuutta, paljasta ihoa, hamekankaita ja koruja. Schilkinin afrikkattaret olivat eksoottisia päiväunia: hoikkia pystyrintaisia kaunottaria. Ne ovat object d’art –taide-esineitä, kaunista ja kiehtovaa katsottavaa; ja ne kertoivat selvästi enemmän manner-Eurooppalaisesta eksotiikankaipuusta kuin taiteilijan omistamissa postikorttikuvissa esiintyvistä todellisista esikuvistaan. Menestys oli taattu. Suuri osa Schilkinin “negresseistä” myytiin Tukholman Nationalmuseetin (1941) ja NK:n (1945) näyttelyistä ruotsalaisiin kulttuuripiireihin. Vain pieni osa jäi Suomeen, lahjaesineiksi etupäässä talouselämän vaikuttajille ja yritysmaailman taidemesenaateille. Schilkin oli nyt osoittanut, että keramiikka taipuu taiteen materiaaliksi siinä missä marmori, pronssi, kipsi tai puu. Siitä voi toteuttaa esittäviä veistoksia, joista ei puutu myöskään maalauksellisia nyansseja. Maalaustaidetta Schilkinin lähestyi keramiikkalaatoille maalatuissa eläinhahmoissa, joissa vapaalla kädellä sivellyt värilasitteet korvasivat taidemaalarin värit. Monumentaalisiin mittoihin hänen tuotantonsa kasvoi seinäreliefeissä. Niistä mainittakoon esim. Fazerin “Kaakaopavun korjuu” (1943-45), Helsingin kauppakorkeakoulun julkisivun “Talous, kauppa ja elinkeinoelämä” (1949-50, nyk. Aalto yliopiston kauppakorkeakoulu), onnistuneesti takaisin paikalleen palautettu Helsingin kaupungintalon “Kauppatori” (1947) sekä nyttemmin portaikon kätköihin jäänyt Arabian tehtaan “Vedenkantajat” (1943). 1950-luvun alussa Schilkin kokeili jälleen jotakin uutta, tällä kertaa Etelä-Amerikan matkan innoittamana. Vuosina 1952-55 valmistuneissa eläinveistoksissaan hän lähti liikkeelle dreijatuista munan muotoisista kappaleista. Niihin hän liitti jalat, silmät, siivet tai pyrstön, jolloin hahmosta tuli pöllö, kettu, korppikotka tai mursu. Yhteistä taiteilijan eläinveistoksille on aina sympaattisuus sekä ilmeiden ja olemuksen inhimillisyys. Schilkin ei vain lainannut keramiikkaan kuvanveiston ja maalaustaiteen ideoita, vaan hän osoitti työllään myös sen, että keramiikan omalla traditiolla on vastavuoroisesti annettavaa kuvataiteelle. Vaikka Schilkiniä käsiteltiin julkisuudessa enemmän keramiikkataiteilijana kuin kuvanveistäjänä, hän loi yli 25 vuotta kestäneellä urallaan uudenlaista keraamista kuvanveistoa. Samalla hän mursi taiteen, käsityön ja taideteollisuuden materiaalien välisiä raja-aitoja, edelläkävijänä Suomessa. (teksti: FM Tuija Peltomaa on yksi “Michael Schilkin” -kirjan kirjoittajista (Tervo – Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996.)
Afrikkalainen kaunotar, Arabia 1940-luku, samotti, väri- ja oksidilasitus, sign., kork. 39 cm - kirjallisuus: tämä veistos on kuvattu kirjassa “Michael Schilkin” s. 100 (Tervo - Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996) - näyttelyt: Amos Anderson 1996 Soveltuuko keramiikka taiteen materiaaliksi vai kuuluuko se pikemminkin käsityöhön ja taideteollisuuteen? Tämän kysymyksen kuvanveistäjä ja Arabian tehtaan taiteilija Michael Schilkin kohtasi työssään useita kertoja. Kun hän aloitti uransa Arabialla vuonna 1936, taideosasto oli vasta nuori eikä keramiikan mahdollisuuksia taiteessa ollut Suomessa vielä täysimittaisesti hyödynnetty. Schilkin - venäläissyntyinen emigrantti, joka pääsi taiteilijantielle innostuksensa, periksiantamattomuutensa ja lahjakkuutensa ansiosta - asetti itselleen alusta alkaen kunnianhimoiset tavoitteet. Hän ei lähtenyt työssään liikkeelle tutuista astiamuodoista: vadeista, ruukuista ja maljoista, vaan tavoitteli teoksissaan esittävyyttä ja suurta mittakaavaa. Ateljeessaan hän loi eläin- ja ihmishahmoisia veistoksia ja monumentaalisia julkisivureliefejä, joiden yhteisenä nimittäjänä on esittävyys, ilmeikkyys ja keraamisen materiaalin – samottimassan ja lasitteiden - kekseliäs käyttö. 1940-luvulla Schilkinin afrikkalaiset naishahmot saivat Ruotsissa järjestetyissä näyttelyissä uteliaan ja innostuneen vastaanoton. Ne olivat veistoksia, mutta niiden materiaalina oli lämmin ja maanläheinen keramiikka. Paksut värilasitteet ja rautaoksidilla ruskeiksi sivellyt pinnat alleviivasivat naisfiguurien aistillisuutta, paljasta ihoa, hamekankaita ja koruja. Schilkinin afrikkattaret olivat eksoottisia päiväunia: hoikkia pystyrintaisia kaunottaria. Ne ovat object d’art –taide-esineitä, kaunista ja kiehtovaa katsottavaa; ja ne kertoivat selvästi enemmän manner-Eurooppalaisesta eksotiikankaipuusta kuin taiteilijan omistamissa postikorttikuvissa esiintyvistä todellisista esikuvistaan. Menestys oli taattu. Suuri osa Schilkinin “negresseistä” myytiin Tukholman Nationalmuseetin (1941) ja NK:n (1945) näyttelyistä ruotsalaisiin kulttuuripiireihin. Vain pieni osa jäi Suomeen, lahjaesineiksi etupäässä talouselämän vaikuttajille ja yritysmaailman taidemesenaateille. Schilkin oli nyt osoittanut, että keramiikka taipuu taiteen materiaaliksi siinä missä marmori, pronssi, kipsi tai puu. Siitä voi toteuttaa esittäviä veistoksia, joista ei puutu myöskään maalauksellisia nyansseja. Maalaustaidetta Schilkinin lähestyi keramiikkalaatoille maalatuissa eläinhahmoissa, joissa vapaalla kädellä sivellyt värilasitteet korvasivat taidemaalarin värit. Monumentaalisiin mittoihin hänen tuotantonsa kasvoi seinäreliefeissä. Niistä mainittakoon esim. Fazerin “Kaakaopavun korjuu” (1943-45), Helsingin kauppakorkeakoulun julkisivun “Talous, kauppa ja elinkeinoelämä” (1949-50, nyk. Aalto yliopiston kauppakorkeakoulu), onnistuneesti takaisin paikalleen palautettu Helsingin kaupungintalon “Kauppatori” (1947) sekä nyttemmin portaikon kätköihin jäänyt Arabian tehtaan “Vedenkantajat” (1943). 1950-luvun alussa Schilkin kokeili jälleen jotakin uutta, tällä kertaa Etelä-Amerikan matkan innoittamana. Vuosina 1952-55 valmistuneissa eläinveistoksissaan hän lähti liikkeelle dreijatuista munan muotoisista kappaleista. Niihin hän liitti jalat, silmät, siivet tai pyrstön, jolloin hahmosta tuli pöllö, kettu, korppikotka tai mursu. Yhteistä taiteilijan eläinveistoksille on aina sympaattisuus sekä ilmeiden ja olemuksen inhimillisyys. Schilkin ei vain lainannut keramiikkaan kuvanveiston ja maalaustaiteen ideoita, vaan hän osoitti työllään myös sen, että keramiikan omalla traditiolla on vastavuoroisesti annettavaa kuvataiteelle. Vaikka Schilkiniä käsiteltiin julkisuudessa enemmän keramiikkataiteilijana kuin kuvanveistäjänä, hän loi yli 25 vuotta kestäneellä urallaan uudenlaista keraamista kuvanveistoa. Samalla hän mursi taiteen, käsityön ja taideteollisuuden materiaalien välisiä raja-aitoja, edelläkävijänä Suomessa. (teksti: FM Tuija Peltomaa on yksi “Michael Schilkin” -kirjan kirjoittajista (Tervo – Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996.)

Lähtöhinta

6 000 €

Vasarahinta

14 000 €
Afrikkalainen kaunotar, Arabia 1940-luku, samotti, väri- ja oksidilasitus, sign., kork. 39 cm - kirjallisuus: tämä veistos on kuvattu kirjassa “Michael Schilkin” s. 100 (Tervo - Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996) - näyttelyt: Amos Anderson 1996 Soveltuuko keramiikka taiteen materiaaliksi vai kuuluuko se pikemminkin käsityöhön ja taideteollisuuteen? Tämän kysymyksen kuvanveistäjä ja Arabian tehtaan taiteilija Michael Schilkin kohtasi työssään useita kertoja. Kun hän aloitti uransa Arabialla vuonna 1936, taideosasto oli vasta nuori eikä keramiikan mahdollisuuksia taiteessa ollut Suomessa vielä täysimittaisesti hyödynnetty. Schilkin - venäläissyntyinen emigrantti, joka pääsi taiteilijantielle innostuksensa, periksiantamattomuutensa ja lahjakkuutensa ansiosta - asetti itselleen alusta alkaen kunnianhimoiset tavoitteet. Hän ei lähtenyt työssään liikkeelle tutuista astiamuodoista: vadeista, ruukuista ja maljoista, vaan tavoitteli teoksissaan esittävyyttä ja suurta mittakaavaa. Ateljeessaan hän loi eläin- ja ihmishahmoisia veistoksia ja monumentaalisia julkisivureliefejä, joiden yhteisenä nimittäjänä on esittävyys, ilmeikkyys ja keraamisen materiaalin – samottimassan ja lasitteiden - kekseliäs käyttö. 1940-luvulla Schilkinin afrikkalaiset naishahmot saivat Ruotsissa järjestetyissä näyttelyissä uteliaan ja innostuneen vastaanoton. Ne olivat veistoksia, mutta niiden materiaalina oli lämmin ja maanläheinen keramiikka. Paksut värilasitteet ja rautaoksidilla ruskeiksi sivellyt pinnat alleviivasivat naisfiguurien aistillisuutta, paljasta ihoa, hamekankaita ja koruja. Schilkinin afrikkattaret olivat eksoottisia päiväunia: hoikkia pystyrintaisia kaunottaria. Ne ovat object d’art –taide-esineitä, kaunista ja kiehtovaa katsottavaa; ja ne kertoivat selvästi enemmän manner-Eurooppalaisesta eksotiikankaipuusta kuin taiteilijan omistamissa postikorttikuvissa esiintyvistä todellisista esikuvistaan. Menestys oli taattu. Suuri osa Schilkinin “negresseistä” myytiin Tukholman Nationalmuseetin (1941) ja NK:n (1945) näyttelyistä ruotsalaisiin kulttuuripiireihin. Vain pieni osa jäi Suomeen, lahjaesineiksi etupäässä talouselämän vaikuttajille ja yritysmaailman taidemesenaateille. Schilkin oli nyt osoittanut, että keramiikka taipuu taiteen materiaaliksi siinä missä marmori, pronssi, kipsi tai puu. Siitä voi toteuttaa esittäviä veistoksia, joista ei puutu myöskään maalauksellisia nyansseja. Maalaustaidetta Schilkinin lähestyi keramiikkalaatoille maalatuissa eläinhahmoissa, joissa vapaalla kädellä sivellyt värilasitteet korvasivat taidemaalarin värit. Monumentaalisiin mittoihin hänen tuotantonsa kasvoi seinäreliefeissä. Niistä mainittakoon esim. Fazerin “Kaakaopavun korjuu” (1943-45), Helsingin kauppakorkeakoulun julkisivun “Talous, kauppa ja elinkeinoelämä” (1949-50, nyk. Aalto yliopiston kauppakorkeakoulu), onnistuneesti takaisin paikalleen palautettu Helsingin kaupungintalon “Kauppatori” (1947) sekä nyttemmin portaikon kätköihin jäänyt Arabian tehtaan “Vedenkantajat” (1943). 1950-luvun alussa Schilkin kokeili jälleen jotakin uutta, tällä kertaa Etelä-Amerikan matkan innoittamana. Vuosina 1952-55 valmistuneissa eläinveistoksissaan hän lähti liikkeelle dreijatuista munan muotoisista kappaleista. Niihin hän liitti jalat, silmät, siivet tai pyrstön, jolloin hahmosta tuli pöllö, kettu, korppikotka tai mursu. Yhteistä taiteilijan eläinveistoksille on aina sympaattisuus sekä ilmeiden ja olemuksen inhimillisyys. Schilkin ei vain lainannut keramiikkaan kuvanveiston ja maalaustaiteen ideoita, vaan hän osoitti työllään myös sen, että keramiikan omalla traditiolla on vastavuoroisesti annettavaa kuvataiteelle. Vaikka Schilkiniä käsiteltiin julkisuudessa enemmän keramiikkataiteilijana kuin kuvanveistäjänä, hän loi yli 25 vuotta kestäneellä urallaan uudenlaista keraamista kuvanveistoa. Samalla hän mursi taiteen, käsityön ja taideteollisuuden materiaalien välisiä raja-aitoja, edelläkävijänä Suomessa. (teksti: FM Tuija Peltomaa on yksi “Michael Schilkin” -kirjan kirjoittajista (Tervo – Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996.)
Lisätiedot Afrikkalainen kaunotar, Arabia 1940-luku, samotti, väri- ja oksidilasitus, sign., kork. 39 cm - kirjallisuus: tämä veistos on kuvattu kirjassa “Michael Schilkin” s. 100 (Tervo - Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996) - näyttelyt: Amos Anderson 1996 Soveltuuko keramiikka taiteen materiaaliksi vai kuuluuko se pikemminkin käsityöhön ja taideteollisuuteen? Tämän kysymyksen kuvanveistäjä ja Arabian tehtaan taiteilija Michael Schilkin kohtasi työssään useita kertoja. Kun hän aloitti uransa Arabialla vuonna 1936, taideosasto oli vasta nuori eikä keramiikan mahdollisuuksia taiteessa ollut Suomessa vielä täysimittaisesti hyödynnetty. Schilkin - venäläissyntyinen emigrantti, joka pääsi taiteilijantielle innostuksensa, periksiantamattomuutensa ja lahjakkuutensa ansiosta - asetti itselleen alusta alkaen kunnianhimoiset tavoitteet. Hän ei lähtenyt työssään liikkeelle tutuista astiamuodoista: vadeista, ruukuista ja maljoista, vaan tavoitteli teoksissaan esittävyyttä ja suurta mittakaavaa. Ateljeessaan hän loi eläin- ja ihmishahmoisia veistoksia ja monumentaalisia julkisivureliefejä, joiden yhteisenä nimittäjänä on esittävyys, ilmeikkyys ja keraamisen materiaalin – samottimassan ja lasitteiden - kekseliäs käyttö. 1940-luvulla Schilkinin afrikkalaiset naishahmot saivat Ruotsissa järjestetyissä näyttelyissä uteliaan ja innostuneen vastaanoton. Ne olivat veistoksia, mutta niiden materiaalina oli lämmin ja maanläheinen keramiikka. Paksut värilasitteet ja rautaoksidilla ruskeiksi sivellyt pinnat alleviivasivat naisfiguurien aistillisuutta, paljasta ihoa, hamekankaita ja koruja. Schilkinin afrikkattaret olivat eksoottisia päiväunia: hoikkia pystyrintaisia kaunottaria. Ne ovat object d’art –taide-esineitä, kaunista ja kiehtovaa katsottavaa; ja ne kertoivat selvästi enemmän manner-Eurooppalaisesta eksotiikankaipuusta kuin taiteilijan omistamissa postikorttikuvissa esiintyvistä todellisista esikuvistaan. Menestys oli taattu. Suuri osa Schilkinin “negresseistä” myytiin Tukholman Nationalmuseetin (1941) ja NK:n (1945) näyttelyistä ruotsalaisiin kulttuuripiireihin. Vain pieni osa jäi Suomeen, lahjaesineiksi etupäässä talouselämän vaikuttajille ja yritysmaailman taidemesenaateille. Schilkin oli nyt osoittanut, että keramiikka taipuu taiteen materiaaliksi siinä missä marmori, pronssi, kipsi tai puu. Siitä voi toteuttaa esittäviä veistoksia, joista ei puutu myöskään maalauksellisia nyansseja. Maalaustaidetta Schilkinin lähestyi keramiikkalaatoille maalatuissa eläinhahmoissa, joissa vapaalla kädellä sivellyt värilasitteet korvasivat taidemaalarin värit. Monumentaalisiin mittoihin hänen tuotantonsa kasvoi seinäreliefeissä. Niistä mainittakoon esim. Fazerin “Kaakaopavun korjuu” (1943-45), Helsingin kauppakorkeakoulun julkisivun “Talous, kauppa ja elinkeinoelämä” (1949-50, nyk. Aalto yliopiston kauppakorkeakoulu), onnistuneesti takaisin paikalleen palautettu Helsingin kaupungintalon “Kauppatori” (1947) sekä nyttemmin portaikon kätköihin jäänyt Arabian tehtaan “Vedenkantajat” (1943). 1950-luvun alussa Schilkin kokeili jälleen jotakin uutta, tällä kertaa Etelä-Amerikan matkan innoittamana. Vuosina 1952-55 valmistuneissa eläinveistoksissaan hän lähti liikkeelle dreijatuista munan muotoisista kappaleista. Niihin hän liitti jalat, silmät, siivet tai pyrstön, jolloin hahmosta tuli pöllö, kettu, korppikotka tai mursu. Yhteistä taiteilijan eläinveistoksille on aina sympaattisuus sekä ilmeiden ja olemuksen inhimillisyys. Schilkin ei vain lainannut keramiikkaan kuvanveiston ja maalaustaiteen ideoita, vaan hän osoitti työllään myös sen, että keramiikan omalla traditiolla on vastavuoroisesti annettavaa kuvataiteelle. Vaikka Schilkiniä käsiteltiin julkisuudessa enemmän keramiikkataiteilijana kuin kuvanveistäjänä, hän loi yli 25 vuotta kestäneellä urallaan uudenlaista keraamista kuvanveistoa. Samalla hän mursi taiteen, käsityön ja taideteollisuuden materiaalien välisiä raja-aitoja, edelläkävijänä Suomessa. (teksti: FM Tuija Peltomaa on yksi “Michael Schilkin” -kirjan kirjoittajista (Tervo – Kalha - Ahtola-Moorhouse 1996.)