1. Markkula, Mauno (1905-1959)

Puu, öljy levylle, sign., 33x41 Mauno Markkula (1905, Lapväärtti – 1959, Helsinki) ”Hänellä on ylen herkistyneet hermot, jotka keräävät tunnepitoisia aistimuksia kuin värisevät tuntosarvet ja muuttavat ne tuskallisen haltioituneiksi värielämyksiksi… Hän tajuaa elämän väreinä ja tunteekin väreissä. Väri sinänsä voi muuttua hänelle elämykseksi.” (Einari Vehmas Mauno Markkulasta Taide-lehdessä nro 2/1945) Mauno Markkulan maalaukset ovat intensiivisiä: kooltaan suhteellisen pieniä, väreiltään väkeviä ja latautuneita. Aiheet liittyvät maisemaan. On avara taivas, sen alla meri tai maa, puita, palmuja, sähköpylväitä, luolia, linnoja, auringonlaskuja, kuutamoita, myrskyjä. Valo värjää taivaan ja aallot. Punainen ja keltainen saavat nähdyn liekehtimään ja vellomaan. Markkula oli ekspressionisti ja eläytyjä; maisema oli hänelle paikka, jossa ulkoinen ja sisäinen maailma koskettivat toisiaan. Vuonna 1947 Mika Waltari kutsui Mauno Markkulaa ”värin mystikoksi” ... ja mystikko hän oli: irrationaalinen oli hänelle portti luovuuteen. Pitkät yksinäiset kävelymatkat olivat yksi tapa etsiä näkyjen maailmaa. Niin ikään vesi ja uni, asketismi ja absolutismi olivat henkisen ja taiteellisen latautumisen keinoja. Markkula saattoi ryhtyä nukkumaan viideltä iltapäivällä ja jatkaa untaan seuraavaan aamuun kello kahdeksaan. Hän pulahti mielellään veteen, kantoi mukanaan vesipulloa ja piti eräässä vaiheessa ateljeessaan vesitynnyriä nopeaa virkistäytymistä ja puhdistautumista varten. Kerrotaan, että jakaessaan saman työhuoneen Erik Enrothin kanssa hän avasi vesihanan luodakseen ympärilleen meren ääniä. Enrothin saapuessa ovelta ryöppysi vesi, mutta Markkula jatkoi maalaamista pakkilaatikon päällä, keskeytyksettä. Muu maailma sulkeutui ulkopuolelle, kun taiteilija ikuisti kankaalle mielensisäistä todellisuuttaan. Suomenlahden rannat olivat Markkulan tärkeimpiä maisemia. Hän maalasi Helsingissä, Hangossa, Kymissä, Karjalan kannaksen Koivistolla ja Viipurissa. Ravisteleva vaikutus hänen uransa alussa oli Helsingin pommituksilla, joista jäi pysyvä jälki hänen mielenmaisemaansa. Lapväärtissä Pohjanlahden rannalla alkanut elämä päättyi hetki ennen 54-vuotissyntmäpäivää laivamatkalla Helsinkiin; taiteilija menehtyi sairauskohtaukseen astuessaan maihin S/S Ariadnelta. Perinnöksi Suomen taiteelle Markkula jätti omaperäisen väriekspressioinisminsa. Osa hänen elämäntyön parhaista paloista on mukana tässä kokoelmassa. Yhdeksäntoista maalausta sisältävä kokoelma on syntynyt kiinnostuksesta Markkulan taiteeseen, kontakteista taiteilijan välittäjänä toimineeseen Bäcksbackan Taidesalonkiin ja mikä tärkeintä, ymmärryksestä tätä näyilleen poikkeuksellisen antaumuksellisesti omistautunutta, mutta ihmisarkaa ja erakoitunutta koloristia kohtaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa, Kirjallisuus: ”Mauno Markkula”. Pirjo Hämäläinen-Forslund. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Maalta kaupunkiin, Weilin & Göös 2002; ”Valon rakentajat. Suomalaista kuvataidetta 1940-50-luvuilta”. Erik Kruskopf, SKS 2002)
Puu, öljy levylle, sign., 33x41 Mauno Markkula (1905, Lapväärtti – 1959, Helsinki) ”Hänellä on ylen herkistyneet hermot, jotka keräävät tunnepitoisia aistimuksia kuin värisevät tuntosarvet ja muuttavat ne tuskallisen haltioituneiksi värielämyksiksi… Hän tajuaa elämän väreinä ja tunteekin väreissä. Väri sinänsä voi muuttua hänelle elämykseksi.” (Einari Vehmas Mauno Markkulasta Taide-lehdessä nro 2/1945) Mauno Markkulan maalaukset ovat intensiivisiä: kooltaan suhteellisen pieniä, väreiltään väkeviä ja latautuneita. Aiheet liittyvät maisemaan. On avara taivas, sen alla meri tai maa, puita, palmuja, sähköpylväitä, luolia, linnoja, auringonlaskuja, kuutamoita, myrskyjä. Valo värjää taivaan ja aallot. Punainen ja keltainen saavat nähdyn liekehtimään ja vellomaan. Markkula oli ekspressionisti ja eläytyjä; maisema oli hänelle paikka, jossa ulkoinen ja sisäinen maailma koskettivat toisiaan. Vuonna 1947 Mika Waltari kutsui Mauno Markkulaa ”värin mystikoksi” ... ja mystikko hän oli: irrationaalinen oli hänelle portti luovuuteen. Pitkät yksinäiset kävelymatkat olivat yksi tapa etsiä näkyjen maailmaa. Niin ikään vesi ja uni, asketismi ja absolutismi olivat henkisen ja taiteellisen latautumisen keinoja. Markkula saattoi ryhtyä nukkumaan viideltä iltapäivällä ja jatkaa untaan seuraavaan aamuun kello kahdeksaan. Hän pulahti mielellään veteen, kantoi mukanaan vesipulloa ja piti eräässä vaiheessa ateljeessaan vesitynnyriä nopeaa virkistäytymistä ja puhdistautumista varten. Kerrotaan, että jakaessaan saman työhuoneen Erik Enrothin kanssa hän avasi vesihanan luodakseen ympärilleen meren ääniä. Enrothin saapuessa ovelta ryöppysi vesi, mutta Markkula jatkoi maalaamista pakkilaatikon päällä, keskeytyksettä. Muu maailma sulkeutui ulkopuolelle, kun taiteilija ikuisti kankaalle mielensisäistä todellisuuttaan. Suomenlahden rannat olivat Markkulan tärkeimpiä maisemia. Hän maalasi Helsingissä, Hangossa, Kymissä, Karjalan kannaksen Koivistolla ja Viipurissa. Ravisteleva vaikutus hänen uransa alussa oli Helsingin pommituksilla, joista jäi pysyvä jälki hänen mielenmaisemaansa. Lapväärtissä Pohjanlahden rannalla alkanut elämä päättyi hetki ennen 54-vuotissyntmäpäivää laivamatkalla Helsinkiin; taiteilija menehtyi sairauskohtaukseen astuessaan maihin S/S Ariadnelta. Perinnöksi Suomen taiteelle Markkula jätti omaperäisen väriekspressioinisminsa. Osa hänen elämäntyön parhaista paloista on mukana tässä kokoelmassa. Yhdeksäntoista maalausta sisältävä kokoelma on syntynyt kiinnostuksesta Markkulan taiteeseen, kontakteista taiteilijan välittäjänä toimineeseen Bäcksbackan Taidesalonkiin ja mikä tärkeintä, ymmärryksestä tätä näyilleen poikkeuksellisen antaumuksellisesti omistautunutta, mutta ihmisarkaa ja erakoitunutta koloristia kohtaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa, Kirjallisuus: ”Mauno Markkula”. Pirjo Hämäläinen-Forslund. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Maalta kaupunkiin, Weilin & Göös 2002; ”Valon rakentajat. Suomalaista kuvataidetta 1940-50-luvuilta”. Erik Kruskopf, SKS 2002)

Lähtöhinta

1 500 €

Vasarahinta

2 400 €
Puu, öljy levylle, sign., 33x41 Mauno Markkula (1905, Lapväärtti – 1959, Helsinki) ”Hänellä on ylen herkistyneet hermot, jotka keräävät tunnepitoisia aistimuksia kuin värisevät tuntosarvet ja muuttavat ne tuskallisen haltioituneiksi värielämyksiksi… Hän tajuaa elämän väreinä ja tunteekin väreissä. Väri sinänsä voi muuttua hänelle elämykseksi.” (Einari Vehmas Mauno Markkulasta Taide-lehdessä nro 2/1945) Mauno Markkulan maalaukset ovat intensiivisiä: kooltaan suhteellisen pieniä, väreiltään väkeviä ja latautuneita. Aiheet liittyvät maisemaan. On avara taivas, sen alla meri tai maa, puita, palmuja, sähköpylväitä, luolia, linnoja, auringonlaskuja, kuutamoita, myrskyjä. Valo värjää taivaan ja aallot. Punainen ja keltainen saavat nähdyn liekehtimään ja vellomaan. Markkula oli ekspressionisti ja eläytyjä; maisema oli hänelle paikka, jossa ulkoinen ja sisäinen maailma koskettivat toisiaan. Vuonna 1947 Mika Waltari kutsui Mauno Markkulaa ”värin mystikoksi” ... ja mystikko hän oli: irrationaalinen oli hänelle portti luovuuteen. Pitkät yksinäiset kävelymatkat olivat yksi tapa etsiä näkyjen maailmaa. Niin ikään vesi ja uni, asketismi ja absolutismi olivat henkisen ja taiteellisen latautumisen keinoja. Markkula saattoi ryhtyä nukkumaan viideltä iltapäivällä ja jatkaa untaan seuraavaan aamuun kello kahdeksaan. Hän pulahti mielellään veteen, kantoi mukanaan vesipulloa ja piti eräässä vaiheessa ateljeessaan vesitynnyriä nopeaa virkistäytymistä ja puhdistautumista varten. Kerrotaan, että jakaessaan saman työhuoneen Erik Enrothin kanssa hän avasi vesihanan luodakseen ympärilleen meren ääniä. Enrothin saapuessa ovelta ryöppysi vesi, mutta Markkula jatkoi maalaamista pakkilaatikon päällä, keskeytyksettä. Muu maailma sulkeutui ulkopuolelle, kun taiteilija ikuisti kankaalle mielensisäistä todellisuuttaan. Suomenlahden rannat olivat Markkulan tärkeimpiä maisemia. Hän maalasi Helsingissä, Hangossa, Kymissä, Karjalan kannaksen Koivistolla ja Viipurissa. Ravisteleva vaikutus hänen uransa alussa oli Helsingin pommituksilla, joista jäi pysyvä jälki hänen mielenmaisemaansa. Lapväärtissä Pohjanlahden rannalla alkanut elämä päättyi hetki ennen 54-vuotissyntmäpäivää laivamatkalla Helsinkiin; taiteilija menehtyi sairauskohtaukseen astuessaan maihin S/S Ariadnelta. Perinnöksi Suomen taiteelle Markkula jätti omaperäisen väriekspressioinisminsa. Osa hänen elämäntyön parhaista paloista on mukana tässä kokoelmassa. Yhdeksäntoista maalausta sisältävä kokoelma on syntynyt kiinnostuksesta Markkulan taiteeseen, kontakteista taiteilijan välittäjänä toimineeseen Bäcksbackan Taidesalonkiin ja mikä tärkeintä, ymmärryksestä tätä näyilleen poikkeuksellisen antaumuksellisesti omistautunutta, mutta ihmisarkaa ja erakoitunutta koloristia kohtaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa, Kirjallisuus: ”Mauno Markkula”. Pirjo Hämäläinen-Forslund. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Maalta kaupunkiin, Weilin & Göös 2002; ”Valon rakentajat. Suomalaista kuvataidetta 1940-50-luvuilta”. Erik Kruskopf, SKS 2002)
Lisätiedot Puu, öljy levylle, sign., 33x41 Mauno Markkula (1905, Lapväärtti – 1959, Helsinki) ”Hänellä on ylen herkistyneet hermot, jotka keräävät tunnepitoisia aistimuksia kuin värisevät tuntosarvet ja muuttavat ne tuskallisen haltioituneiksi värielämyksiksi… Hän tajuaa elämän väreinä ja tunteekin väreissä. Väri sinänsä voi muuttua hänelle elämykseksi.” (Einari Vehmas Mauno Markkulasta Taide-lehdessä nro 2/1945) Mauno Markkulan maalaukset ovat intensiivisiä: kooltaan suhteellisen pieniä, väreiltään väkeviä ja latautuneita. Aiheet liittyvät maisemaan. On avara taivas, sen alla meri tai maa, puita, palmuja, sähköpylväitä, luolia, linnoja, auringonlaskuja, kuutamoita, myrskyjä. Valo värjää taivaan ja aallot. Punainen ja keltainen saavat nähdyn liekehtimään ja vellomaan. Markkula oli ekspressionisti ja eläytyjä; maisema oli hänelle paikka, jossa ulkoinen ja sisäinen maailma koskettivat toisiaan. Vuonna 1947 Mika Waltari kutsui Mauno Markkulaa ”värin mystikoksi” ... ja mystikko hän oli: irrationaalinen oli hänelle portti luovuuteen. Pitkät yksinäiset kävelymatkat olivat yksi tapa etsiä näkyjen maailmaa. Niin ikään vesi ja uni, asketismi ja absolutismi olivat henkisen ja taiteellisen latautumisen keinoja. Markkula saattoi ryhtyä nukkumaan viideltä iltapäivällä ja jatkaa untaan seuraavaan aamuun kello kahdeksaan. Hän pulahti mielellään veteen, kantoi mukanaan vesipulloa ja piti eräässä vaiheessa ateljeessaan vesitynnyriä nopeaa virkistäytymistä ja puhdistautumista varten. Kerrotaan, että jakaessaan saman työhuoneen Erik Enrothin kanssa hän avasi vesihanan luodakseen ympärilleen meren ääniä. Enrothin saapuessa ovelta ryöppysi vesi, mutta Markkula jatkoi maalaamista pakkilaatikon päällä, keskeytyksettä. Muu maailma sulkeutui ulkopuolelle, kun taiteilija ikuisti kankaalle mielensisäistä todellisuuttaan. Suomenlahden rannat olivat Markkulan tärkeimpiä maisemia. Hän maalasi Helsingissä, Hangossa, Kymissä, Karjalan kannaksen Koivistolla ja Viipurissa. Ravisteleva vaikutus hänen uransa alussa oli Helsingin pommituksilla, joista jäi pysyvä jälki hänen mielenmaisemaansa. Lapväärtissä Pohjanlahden rannalla alkanut elämä päättyi hetki ennen 54-vuotissyntmäpäivää laivamatkalla Helsinkiin; taiteilija menehtyi sairauskohtaukseen astuessaan maihin S/S Ariadnelta. Perinnöksi Suomen taiteelle Markkula jätti omaperäisen väriekspressioinisminsa. Osa hänen elämäntyön parhaista paloista on mukana tässä kokoelmassa. Yhdeksäntoista maalausta sisältävä kokoelma on syntynyt kiinnostuksesta Markkulan taiteeseen, kontakteista taiteilijan välittäjänä toimineeseen Bäcksbackan Taidesalonkiin ja mikä tärkeintä, ymmärryksestä tätä näyilleen poikkeuksellisen antaumuksellisesti omistautunutta, mutta ihmisarkaa ja erakoitunutta koloristia kohtaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa, Kirjallisuus: ”Mauno Markkula”. Pirjo Hämäläinen-Forslund. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Maalta kaupunkiin, Weilin & Göös 2002; ”Valon rakentajat. Suomalaista kuvataidetta 1940-50-luvuilta”. Erik Kruskopf, SKS 2002)