55. Eila Hiltunen (1922-2003)

Esiäiti

Kuvanveistäjä, professori h.c. Eila Hiltunen aloitti seitsemälle vuosikymmenelle ulottuneen uransa 1940-luvulla Ateneumissa koulutuksensa saaneena perinteisenä muovailijana. Lyhyen kubistisen vaiheen (1956-1957) jälkeen hän omaksui hitsaustekniikan ensimmäisenä suomalaisena kuvanveistäjänä. Hän hallitsi sekä figuratiivisen että abstraktin ilmaisun, täyden mittakaavan koruista ja miniatyyreistä arkkitehtuuria lähestyviin monumentteihin sekä kaikki keskeiset kuvanveiston tekniikat ja materiaalit.   Hiltusen tuotannon monimuotoisuus ja painottuminen julkisiin teoksiin on taiteenkeräilijän kannalta sikäli haasteellista, että yksittäisen tyylisuunnan teoksia on harvoin markkinoilla. Esiäidissä yhdistyvät taiteilijan hitsaustekniikka parhaimmillaan ja myöhäiskauden barokkimainen ilottelu, joka poikkeaa täysin monien ikääntyvien naistaiteilijoiden synkkenevästä ja pelkistyvästä ilmauksesta.   Luonnollisen kokoinen Esiäiti valmistui 1962. Tuolloin 40-vuotiaan Eila Hiltusen hitsaustekniikka oli jo saavuttanut virtuoosimaisen tason. Voidaan vain arvailla, millaisia mestariteoksia olisi syntynyt seuraavina vuosina, ellei hänen pääteoksensa, Sibelius-monumentti (1961-1967) olisi vaatinut tekijänsä sataprosenttista huomiota. Se myös vaurioitti hänen terveyttään estäen paluun aiempiin työtapoihin.   Esiäidin alkuperäinen versio herätti huomiota, ehkä pahennustakin, sillä alkukantaisen, paljasrintaisen ja vain viitteelliseen ruokohameeseen verhoutuneen naisfiguurin auki jätetyssä vatsaontelossa kellui ylösalaisin pitkälle kehittynyt sikiö.   Taiteilijan suhde teokseensa on arvoituksellinen. Veistos esiintyi heti valmistuttuaan Eila Hiltusen hyvät arvostelut saaneessa yksityisnäyttelyssä Galleria dell’Arietessa Milanossa syksyllä 1962. Sen kuva on myös 1962 painetussa taiteilijan ranskankielisessä esitteessä (teksti: Erik Kruskopf) ja vielä paljon myöhemmin Erik Kruskopfin ja Otso Pietisen teoksessa Eila Hiltunen (Otava 1975).   Tällä välin se oli kuitenkin jo kokenut ensimmäiset muutoksensa: sikiö poistettiin, vatsaontelo peitettiin, ja ruokohameesta jäi vain rippeitä. On arveltu, että Eila Hiltunen ”siveellisti” teoksen välttääkseen kohua tai jotta se olisi voitu liittää hänen Iraniin ja Egyptiin suuntautuneeseen näyttelyynsä 1976-1977. Tähän se ei kuitenkaan osallistunut. Sikiö oli sitä paitsi muuttunut omaksi teoksekseen jo 1970, jolloin tekijä lahjoitti sen vaikean synnytyksen kokeneelle läheiselle ystävättärelleen.  Uskottavampi teoria onkin, että veistoksen oli määrä päätyä Helsingin kaupungintalon veistosryhmään Ihmisiä aikojen saatossa (1969-1971), jonka muista jäsenistä se kuitenkin edelleen poikkesi suuresti sekä materiaaliltaan (musta teräs) että tyyliltään. Tähän viittaa teoksen poistaminen alkuperäiseltä jalustaltaan – kaupungintalon ryhmä on kiinnitetty tapeilla suoraan marmorilattiaan.   Esiäitiin lisätty koristelu (mm. punaista kirkasta muovia ja maalia) on peräisin taiteilijan myöhäiskaudelta, 1990-luvun taitteesta, jolloin hän katsoi olevansa tarpeeksi vanha ja ansainneensa oikeuden ”hullutella”. Tässä lopullisessa asussaan teos oli esillä Eila Hiltusen retrospektiivisessä näyttelyssä Didrichsenin Taidemuseossa syksyllä 2001. provenienssi. E.Hiltusen perilliset   Kork. 162 cm

Huutokauppa päättyi 20.10.2016

Vasarahinta 22 000 €

Lähtöhinta

25 000 €

Kuvanveistäjä, professori h.c. Eila Hiltunen aloitti seitsemälle vuosikymmenelle ulottuneen uransa 1940-luvulla Ateneumissa koulutuksensa saaneena perinteisenä muovailijana. Lyhyen kubistisen vaiheen (1956-1957) jälkeen hän omaksui hitsaustekniikan ensimmäisenä suomalaisena kuvanveistäjänä. Hän hallitsi sekä figuratiivisen että abstraktin ilmaisun, täyden mittakaavan koruista ja miniatyyreistä arkkitehtuuria lähestyviin monumentteihin sekä kaikki keskeiset kuvanveiston tekniikat ja materiaalit.

 

Hiltusen tuotannon monimuotoisuus ja painottuminen julkisiin teoksiin on taiteenkeräilijän kannalta sikäli haasteellista, että yksittäisen tyylisuunnan teoksia on harvoin markkinoilla. Esiäidissä yhdistyvät taiteilijan hitsaustekniikka parhaimmillaan ja myöhäiskauden barokkimainen ilottelu, joka poikkeaa täysin monien ikääntyvien naistaiteilijoiden synkkenevästä ja pelkistyvästä ilmauksesta.

 

Luonnollisen kokoinen Esiäiti valmistui 1962. Tuolloin 40-vuotiaan Eila Hiltusen hitsaustekniikka oli jo saavuttanut virtuoosimaisen tason. Voidaan vain arvailla, millaisia mestariteoksia olisi syntynyt seuraavina vuosina, ellei hänen pääteoksensa, Sibelius-monumentti (1961-1967) olisi vaatinut tekijänsä sataprosenttista huomiota. Se myös vaurioitti hänen terveyttään estäen paluun aiempiin työtapoihin.

 

Esiäidin alkuperäinen versio herätti huomiota, ehkä pahennustakin, sillä alkukantaisen, paljasrintaisen ja vain viitteelliseen ruokohameeseen verhoutuneen naisfiguurin auki jätetyssä vatsaontelossa kellui ylösalaisin pitkälle kehittynyt sikiö.

 

Taiteilijan suhde teokseensa on arvoituksellinen. Veistos esiintyi heti valmistuttuaan Eila Hiltusen hyvät arvostelut saaneessa yksityisnäyttelyssä Galleria dell’Arietessa Milanossa syksyllä 1962. Sen kuva on myös 1962 painetussa taiteilijan ranskankielisessä esitteessä (teksti: Erik Kruskopf) ja vielä paljon myöhemmin Erik Kruskopfin ja Otso Pietisen teoksessa Eila Hiltunen (Otava 1975).

 

Tällä välin se oli kuitenkin jo kokenut ensimmäiset muutoksensa: sikiö poistettiin, vatsaontelo peitettiin, ja ruokohameesta jäi vain rippeitä. On arveltu, että Eila Hiltunen ”siveellisti” teoksen välttääkseen kohua tai jotta se olisi voitu liittää hänen Iraniin ja Egyptiin suuntautuneeseen näyttelyynsä 1976-1977. Tähän se ei kuitenkaan osallistunut. Sikiö oli sitä paitsi muuttunut omaksi teoksekseen jo 1970, jolloin tekijä lahjoitti sen vaikean synnytyksen kokeneelle läheiselle ystävättärelleen.

 Uskottavampi teoria onkin, että veistoksen oli määrä päätyä Helsingin kaupungintalon veistosryhmään Ihmisiä aikojen saatossa (1969-1971), jonka muista jäsenistä se kuitenkin edelleen poikkesi suuresti sekä materiaaliltaan (musta teräs) että tyyliltään. Tähän viittaa teoksen poistaminen alkuperäiseltä jalustaltaan – kaupungintalon ryhmä on kiinnitetty tapeilla suoraan marmorilattiaan.

 

Esiäitiin lisätty koristelu (mm. punaista kirkasta muovia ja maalia) on peräisin taiteilijan myöhäiskaudelta, 1990-luvun taitteesta, jolloin hän katsoi olevansa tarpeeksi vanha ja ansainneensa oikeuden ”hullutella”. Tässä lopullisessa asussaan teos oli esillä Eila Hiltusen retrospektiivisessä näyttelyssä Didrichsenin Taidemuseossa syksyllä 2001.

provenienssi. E.Hiltusen perilliset

 

Kork. 162 cm

Aihe Esiäiti
Sign. 1962
Lisätiedot

Kuvanveistäjä, professori h.c. Eila Hiltunen aloitti seitsemälle vuosikymmenelle ulottuneen uransa 1940-luvulla Ateneumissa koulutuksensa saaneena perinteisenä muovailijana. Lyhyen kubistisen vaiheen (1956-1957) jälkeen hän omaksui hitsaustekniikan ensimmäisenä suomalaisena kuvanveistäjänä. Hän hallitsi sekä figuratiivisen että abstraktin ilmaisun, täyden mittakaavan koruista ja miniatyyreistä arkkitehtuuria lähestyviin monumentteihin sekä kaikki keskeiset kuvanveiston tekniikat ja materiaalit.

 

Hiltusen tuotannon monimuotoisuus ja painottuminen julkisiin teoksiin on taiteenkeräilijän kannalta sikäli haasteellista, että yksittäisen tyylisuunnan teoksia on harvoin markkinoilla. Esiäidissä yhdistyvät taiteilijan hitsaustekniikka parhaimmillaan ja myöhäiskauden barokkimainen ilottelu, joka poikkeaa täysin monien ikääntyvien naistaiteilijoiden synkkenevästä ja pelkistyvästä ilmauksesta.

 

Luonnollisen kokoinen Esiäiti valmistui 1962. Tuolloin 40-vuotiaan Eila Hiltusen hitsaustekniikka oli jo saavuttanut virtuoosimaisen tason. Voidaan vain arvailla, millaisia mestariteoksia olisi syntynyt seuraavina vuosina, ellei hänen pääteoksensa, Sibelius-monumentti (1961-1967) olisi vaatinut tekijänsä sataprosenttista huomiota. Se myös vaurioitti hänen terveyttään estäen paluun aiempiin työtapoihin.

 

Esiäidin alkuperäinen versio herätti huomiota, ehkä pahennustakin, sillä alkukantaisen, paljasrintaisen ja vain viitteelliseen ruokohameeseen verhoutuneen naisfiguurin auki jätetyssä vatsaontelossa kellui ylösalaisin pitkälle kehittynyt sikiö.

 

Taiteilijan suhde teokseensa on arvoituksellinen. Veistos esiintyi heti valmistuttuaan Eila Hiltusen hyvät arvostelut saaneessa yksityisnäyttelyssä Galleria dell’Arietessa Milanossa syksyllä 1962. Sen kuva on myös 1962 painetussa taiteilijan ranskankielisessä esitteessä (teksti: Erik Kruskopf) ja vielä paljon myöhemmin Erik Kruskopfin ja Otso Pietisen teoksessa Eila Hiltunen (Otava 1975).

 

Tällä välin se oli kuitenkin jo kokenut ensimmäiset muutoksensa: sikiö poistettiin, vatsaontelo peitettiin, ja ruokohameesta jäi vain rippeitä. On arveltu, että Eila Hiltunen ”siveellisti” teoksen välttääkseen kohua tai jotta se olisi voitu liittää hänen Iraniin ja Egyptiin suuntautuneeseen näyttelyynsä 1976-1977. Tähän se ei kuitenkaan osallistunut. Sikiö oli sitä paitsi muuttunut omaksi teoksekseen jo 1970, jolloin tekijä lahjoitti sen vaikean synnytyksen kokeneelle läheiselle ystävättärelleen.

 Uskottavampi teoria onkin, että veistoksen oli määrä päätyä Helsingin kaupungintalon veistosryhmään Ihmisiä aikojen saatossa (1969-1971), jonka muista jäsenistä se kuitenkin edelleen poikkesi suuresti sekä materiaaliltaan (musta teräs) että tyyliltään. Tähän viittaa teoksen poistaminen alkuperäiseltä jalustaltaan – kaupungintalon ryhmä on kiinnitetty tapeilla suoraan marmorilattiaan.

 

Esiäitiin lisätty koristelu (mm. punaista kirkasta muovia ja maalia) on peräisin taiteilijan myöhäiskaudelta, 1990-luvun taitteesta, jolloin hän katsoi olevansa tarpeeksi vanha ja ansainneensa oikeuden ”hullutella”. Tässä lopullisessa asussaan teos oli esillä Eila Hiltusen retrospektiivisessä näyttelyssä Didrichsenin Taidemuseossa syksyllä 2001.

provenienssi. E.Hiltusen perilliset

 

Kork. 162 cm

Lunastus

viiden (5) arkipäivän sisään osoitteessa Tehtaankatu 36, Helsinki. Huutokauppapäivän lisäksi arkisin klo 11-17 ja huutokauppaviikon ensimmäisenä lauantaina klo 11-15. 
Lue lisää täältä. Lunastusajan umpeuduttua perimme säilytysmaksun, joka on 5 €/kohde/arkipäivä (isokokoiset kohteet 10 €/kohde/arkipäivä).