Tapper, Kain (1930-2004)* Katso täysikokoinen kuva

1. Tapper, Kain (1930-2004)*

Reliefi, puu, alkuperäinen kehys, sign. 1975, 83x88 Taideyleisö mieltää Kain Tapper puun veistäjäksi ja suomalaisten luonnonilmiöiden tulkitsijaksi. Puu ja vesi olivatkin hänelle kaikkein läheisimmät luonnonelementit. Synnyinkodin lähellä virrannut Leuhunkoski, kalliot, tukinuitto ja metsätyöt muodostivat sen kokemuspohjan, josta hänen taiteensa alkoi kasvaa. Oman sävynsä siihen toivat minimalismi sekä italialainen ja yhdysvaltalainen moderni kuvanveisto. Tapper ei ollut taiteilijana realisti. Hänen työskentelynsä perustui materiaaliin ja muistissa säilyneisiin vaikutelmiin, olivatpa ne sitten luonnonkokemuksia tai vaikkapa Golgatan kallion herättämiä mielikuvia. Materiaaleista hänelle olivat tuttuja niin graniitti, pronssi ja kirjasinmetalli kuin puu, myöhemmin myös piirtäminen. Ennen pitkää puusta tuli lähes synonyymi hänen tuotannolleen. Materiaalina se oli hänelle lapsuudesta saakka läheinen ja nuoruusvuosien metsätöiden myötä omakohtainen. Kuvanveistoon se tarjosi raaka-aineen, jota saattoi kypsytellä ja muokata työskentelyn edetessä, ilman etukäteen tehtyjä luonnoksia. 1960-70-lukujen maaltamuuton ja nopean kaupungistumisen Suomessa Tapperista tuli taidemaailman lahjakas luonnonlapsi, joka toi luonnon, metsän ja puun kaupunkiin kulttuurielämän ja taiteen saleihin. Häneen viitattiin sanoilla lyyrikko, mystikko ja panteisti. Hän oli materiaalilleen omistautunut veistäjä, joka taitavasti työsti puun haluamaansa asuun. Tärkeimmän paikan sai luonnollisista syistä kotimainen puu, mutta ei Tapper suinkaan vieroksunut eksoottisiakaan puulajeja. Hyväksi havaittua ebenpuuta oli vain vaikea saada, eikä jalopuu mahdollistanut patinointia. Sen sijaan esimerkiksi koivu soveltui mainiosti teoksiin, joiden pinta viimeisteltiin kuumentamalla – siitä ei näet valunut pihkaa. Lapin kelo taas taipui pehmeänä puuna erinomaisesti taiteilijan tavoitteisiin, ja tiheän syyrakenteen ansioista sen pinta oli mitä otollisin viimeisteltäväksi. Tapper työsti puuta kirveellä ja taltalla, viilaamalla, hiomalla. Patinointiin hän käytti esimerkiksi kipsiä ja hiiltä. Työn rytmistä syntyi pinnan struktuuri: rosot, uurteet, aallot ja harjanteet. Reliefit asettuvat taideteoksina maalauksellisen ja veistoksellisen rajamaastoon. Niissä pinta ja väri viimeistelevät muodon ja volyymin. Monumentaalinen muoto yhtyy maalauksellisuuteen, ja innoituksen saattaa hyvinkin nähdä löytyneen maasta, ilmasta, tulesta tai vedestä. Viittaavathan monien teosten nimetkin luonnonelementteihin ja –ilmiöihin, sateeseen, puroihin, pilvin, pakkaseen. Minimalistinen puureliefi saattaa olla hiljainen ja eleetön kuin tunturipuro tai monumentaalinen ja vyöryvä kuin uomastaan purkautuva koski. Kain Tapper on edelleen yksi meritoituneimpia kuvanveistäjiämme. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1958. Kansainväliset näyttelyt alkoivat 1959 Sao Paulon biennaalista. Venetsian biennaalissa Tapper edusti Suomea 1962 ja 1984. 1960-luvulla Tapperista tuli modernin suomalaisen kuvanveiston keulakuva. Tunnustuksena työstään hän sai mm. Prins Eugen –mitalin 1967 (Ruotsi) ja Pro Finlandia -mitalin 1976. Vuonna 1981 hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi ja 1992 Ruotsin Kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi. Vuonna 1990 hän sai taiteilijaprofessorin ja vuonna 1996 akateemikon arvonimen. Vuonna 1930 Saarijärvellä syntynyt ja 2004 Helsingissä tuonilmaisiin siirtynyt taiteilija ehti pitää yhteensä noin 60 yksityisnäyttelyä ja 200 yhteisnäyttelyä, kotimaassa ja ulkomailla. Suomeen hän toteutti neljäkymmentä julkista teosta, ulkomaille neljä. Poisnukkuessaan häneltä jäi kesken mm. Pyhän Henrikin ekumeeninen kappelin viimeistelytyö Turun Hirvensalossa. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Reliefi, puu, alkuperäinen kehys, sign. 1975, 83x88 Taideyleisö mieltää Kain Tapper puun veistäjäksi ja suomalaisten luonnonilmiöiden tulkitsijaksi. Puu ja vesi olivatkin hänelle kaikkein läheisimmät luonnonelementit. Synnyinkodin lähellä virrannut Leuhunkoski, kalliot, tukinuitto ja metsätyöt muodostivat sen kokemuspohjan, josta hänen taiteensa alkoi kasvaa. Oman sävynsä siihen toivat minimalismi sekä italialainen ja yhdysvaltalainen moderni kuvanveisto. Tapper ei ollut taiteilijana realisti. Hänen työskentelynsä perustui materiaaliin ja muistissa säilyneisiin vaikutelmiin, olivatpa ne sitten luonnonkokemuksia tai vaikkapa Golgatan kallion herättämiä mielikuvia. Materiaaleista hänelle olivat tuttuja niin graniitti, pronssi ja kirjasinmetalli kuin puu, myöhemmin myös piirtäminen. Ennen pitkää puusta tuli lähes synonyymi hänen tuotannolleen. Materiaalina se oli hänelle lapsuudesta saakka läheinen ja nuoruusvuosien metsätöiden myötä omakohtainen. Kuvanveistoon se tarjosi raaka-aineen, jota saattoi kypsytellä ja muokata työskentelyn edetessä, ilman etukäteen tehtyjä luonnoksia. 1960-70-lukujen maaltamuuton ja nopean kaupungistumisen Suomessa Tapperista tuli taidemaailman lahjakas luonnonlapsi, joka toi luonnon, metsän ja puun kaupunkiin kulttuurielämän ja taiteen saleihin. Häneen viitattiin sanoilla lyyrikko, mystikko ja panteisti. Hän oli materiaalilleen omistautunut veistäjä, joka taitavasti työsti puun haluamaansa asuun. Tärkeimmän paikan sai luonnollisista syistä kotimainen puu, mutta ei Tapper suinkaan vieroksunut eksoottisiakaan puulajeja. Hyväksi havaittua ebenpuuta oli vain vaikea saada, eikä jalopuu mahdollistanut patinointia. Sen sijaan esimerkiksi koivu soveltui mainiosti teoksiin, joiden pinta viimeisteltiin kuumentamalla – siitä ei näet valunut pihkaa. Lapin kelo taas taipui pehmeänä puuna erinomaisesti taiteilijan tavoitteisiin, ja tiheän syyrakenteen ansioista sen pinta oli mitä otollisin viimeisteltäväksi. Tapper työsti puuta kirveellä ja taltalla, viilaamalla, hiomalla. Patinointiin hän käytti esimerkiksi kipsiä ja hiiltä. Työn rytmistä syntyi pinnan struktuuri: rosot, uurteet, aallot ja harjanteet. Reliefit asettuvat taideteoksina maalauksellisen ja veistoksellisen rajamaastoon. Niissä pinta ja väri viimeistelevät muodon ja volyymin. Monumentaalinen muoto yhtyy maalauksellisuuteen, ja innoituksen saattaa hyvinkin nähdä löytyneen maasta, ilmasta, tulesta tai vedestä. Viittaavathan monien teosten nimetkin luonnonelementteihin ja –ilmiöihin, sateeseen, puroihin, pilvin, pakkaseen. Minimalistinen puureliefi saattaa olla hiljainen ja eleetön kuin tunturipuro tai monumentaalinen ja vyöryvä kuin uomastaan purkautuva koski. Kain Tapper on edelleen yksi meritoituneimpia kuvanveistäjiämme. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1958. Kansainväliset näyttelyt alkoivat 1959 Sao Paulon biennaalista. Venetsian biennaalissa Tapper edusti Suomea 1962 ja 1984. 1960-luvulla Tapperista tuli modernin suomalaisen kuvanveiston keulakuva. Tunnustuksena työstään hän sai mm. Prins Eugen –mitalin 1967 (Ruotsi) ja Pro Finlandia -mitalin 1976. Vuonna 1981 hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi ja 1992 Ruotsin Kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi. Vuonna 1990 hän sai taiteilijaprofessorin ja vuonna 1996 akateemikon arvonimen. Vuonna 1930 Saarijärvellä syntynyt ja 2004 Helsingissä tuonilmaisiin siirtynyt taiteilija ehti pitää yhteensä noin 60 yksityisnäyttelyä ja 200 yhteisnäyttelyä, kotimaassa ja ulkomailla. Suomeen hän toteutti neljäkymmentä julkista teosta, ulkomaille neljä. Poisnukkuessaan häneltä jäi kesken mm. Pyhän Henrikin ekumeeninen kappelin viimeistelytyö Turun Hirvensalossa. (teksti: FM Tuija Peltomaa)

Huutokauppa päättyi

Vasarahinta

6 000 €

Lähtöhinta

4 000 €
Reliefi, puu, alkuperäinen kehys, sign. 1975, 83x88 Taideyleisö mieltää Kain Tapper puun veistäjäksi ja suomalaisten luonnonilmiöiden tulkitsijaksi. Puu ja vesi olivatkin hänelle kaikkein läheisimmät luonnonelementit. Synnyinkodin lähellä virrannut Leuhunkoski, kalliot, tukinuitto ja metsätyöt muodostivat sen kokemuspohjan, josta hänen taiteensa alkoi kasvaa. Oman sävynsä siihen toivat minimalismi sekä italialainen ja yhdysvaltalainen moderni kuvanveisto. Tapper ei ollut taiteilijana realisti. Hänen työskentelynsä perustui materiaaliin ja muistissa säilyneisiin vaikutelmiin, olivatpa ne sitten luonnonkokemuksia tai vaikkapa Golgatan kallion herättämiä mielikuvia. Materiaaleista hänelle olivat tuttuja niin graniitti, pronssi ja kirjasinmetalli kuin puu, myöhemmin myös piirtäminen. Ennen pitkää puusta tuli lähes synonyymi hänen tuotannolleen. Materiaalina se oli hänelle lapsuudesta saakka läheinen ja nuoruusvuosien metsätöiden myötä omakohtainen. Kuvanveistoon se tarjosi raaka-aineen, jota saattoi kypsytellä ja muokata työskentelyn edetessä, ilman etukäteen tehtyjä luonnoksia. 1960-70-lukujen maaltamuuton ja nopean kaupungistumisen Suomessa Tapperista tuli taidemaailman lahjakas luonnonlapsi, joka toi luonnon, metsän ja puun kaupunkiin kulttuurielämän ja taiteen saleihin. Häneen viitattiin sanoilla lyyrikko, mystikko ja panteisti. Hän oli materiaalilleen omistautunut veistäjä, joka taitavasti työsti puun haluamaansa asuun. Tärkeimmän paikan sai luonnollisista syistä kotimainen puu, mutta ei Tapper suinkaan vieroksunut eksoottisiakaan puulajeja. Hyväksi havaittua ebenpuuta oli vain vaikea saada, eikä jalopuu mahdollistanut patinointia. Sen sijaan esimerkiksi koivu soveltui mainiosti teoksiin, joiden pinta viimeisteltiin kuumentamalla – siitä ei näet valunut pihkaa. Lapin kelo taas taipui pehmeänä puuna erinomaisesti taiteilijan tavoitteisiin, ja tiheän syyrakenteen ansioista sen pinta oli mitä otollisin viimeisteltäväksi. Tapper työsti puuta kirveellä ja taltalla, viilaamalla, hiomalla. Patinointiin hän käytti esimerkiksi kipsiä ja hiiltä. Työn rytmistä syntyi pinnan struktuuri: rosot, uurteet, aallot ja harjanteet. Reliefit asettuvat taideteoksina maalauksellisen ja veistoksellisen rajamaastoon. Niissä pinta ja väri viimeistelevät muodon ja volyymin. Monumentaalinen muoto yhtyy maalauksellisuuteen, ja innoituksen saattaa hyvinkin nähdä löytyneen maasta, ilmasta, tulesta tai vedestä. Viittaavathan monien teosten nimetkin luonnonelementteihin ja –ilmiöihin, sateeseen, puroihin, pilvin, pakkaseen. Minimalistinen puureliefi saattaa olla hiljainen ja eleetön kuin tunturipuro tai monumentaalinen ja vyöryvä kuin uomastaan purkautuva koski. Kain Tapper on edelleen yksi meritoituneimpia kuvanveistäjiämme. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1958. Kansainväliset näyttelyt alkoivat 1959 Sao Paulon biennaalista. Venetsian biennaalissa Tapper edusti Suomea 1962 ja 1984. 1960-luvulla Tapperista tuli modernin suomalaisen kuvanveiston keulakuva. Tunnustuksena työstään hän sai mm. Prins Eugen –mitalin 1967 (Ruotsi) ja Pro Finlandia -mitalin 1976. Vuonna 1981 hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi ja 1992 Ruotsin Kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi. Vuonna 1990 hän sai taiteilijaprofessorin ja vuonna 1996 akateemikon arvonimen. Vuonna 1930 Saarijärvellä syntynyt ja 2004 Helsingissä tuonilmaisiin siirtynyt taiteilija ehti pitää yhteensä noin 60 yksityisnäyttelyä ja 200 yhteisnäyttelyä, kotimaassa ja ulkomailla. Suomeen hän toteutti neljäkymmentä julkista teosta, ulkomaille neljä. Poisnukkuessaan häneltä jäi kesken mm. Pyhän Henrikin ekumeeninen kappelin viimeistelytyö Turun Hirvensalossa. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Lisätiedot Reliefi, puu, alkuperäinen kehys, sign. 1975, 83x88 Taideyleisö mieltää Kain Tapper puun veistäjäksi ja suomalaisten luonnonilmiöiden tulkitsijaksi. Puu ja vesi olivatkin hänelle kaikkein läheisimmät luonnonelementit. Synnyinkodin lähellä virrannut Leuhunkoski, kalliot, tukinuitto ja metsätyöt muodostivat sen kokemuspohjan, josta hänen taiteensa alkoi kasvaa. Oman sävynsä siihen toivat minimalismi sekä italialainen ja yhdysvaltalainen moderni kuvanveisto. Tapper ei ollut taiteilijana realisti. Hänen työskentelynsä perustui materiaaliin ja muistissa säilyneisiin vaikutelmiin, olivatpa ne sitten luonnonkokemuksia tai vaikkapa Golgatan kallion herättämiä mielikuvia. Materiaaleista hänelle olivat tuttuja niin graniitti, pronssi ja kirjasinmetalli kuin puu, myöhemmin myös piirtäminen. Ennen pitkää puusta tuli lähes synonyymi hänen tuotannolleen. Materiaalina se oli hänelle lapsuudesta saakka läheinen ja nuoruusvuosien metsätöiden myötä omakohtainen. Kuvanveistoon se tarjosi raaka-aineen, jota saattoi kypsytellä ja muokata työskentelyn edetessä, ilman etukäteen tehtyjä luonnoksia. 1960-70-lukujen maaltamuuton ja nopean kaupungistumisen Suomessa Tapperista tuli taidemaailman lahjakas luonnonlapsi, joka toi luonnon, metsän ja puun kaupunkiin kulttuurielämän ja taiteen saleihin. Häneen viitattiin sanoilla lyyrikko, mystikko ja panteisti. Hän oli materiaalilleen omistautunut veistäjä, joka taitavasti työsti puun haluamaansa asuun. Tärkeimmän paikan sai luonnollisista syistä kotimainen puu, mutta ei Tapper suinkaan vieroksunut eksoottisiakaan puulajeja. Hyväksi havaittua ebenpuuta oli vain vaikea saada, eikä jalopuu mahdollistanut patinointia. Sen sijaan esimerkiksi koivu soveltui mainiosti teoksiin, joiden pinta viimeisteltiin kuumentamalla – siitä ei näet valunut pihkaa. Lapin kelo taas taipui pehmeänä puuna erinomaisesti taiteilijan tavoitteisiin, ja tiheän syyrakenteen ansioista sen pinta oli mitä otollisin viimeisteltäväksi. Tapper työsti puuta kirveellä ja taltalla, viilaamalla, hiomalla. Patinointiin hän käytti esimerkiksi kipsiä ja hiiltä. Työn rytmistä syntyi pinnan struktuuri: rosot, uurteet, aallot ja harjanteet. Reliefit asettuvat taideteoksina maalauksellisen ja veistoksellisen rajamaastoon. Niissä pinta ja väri viimeistelevät muodon ja volyymin. Monumentaalinen muoto yhtyy maalauksellisuuteen, ja innoituksen saattaa hyvinkin nähdä löytyneen maasta, ilmasta, tulesta tai vedestä. Viittaavathan monien teosten nimetkin luonnonelementteihin ja –ilmiöihin, sateeseen, puroihin, pilvin, pakkaseen. Minimalistinen puureliefi saattaa olla hiljainen ja eleetön kuin tunturipuro tai monumentaalinen ja vyöryvä kuin uomastaan purkautuva koski. Kain Tapper on edelleen yksi meritoituneimpia kuvanveistäjiämme. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1958. Kansainväliset näyttelyt alkoivat 1959 Sao Paulon biennaalista. Venetsian biennaalissa Tapper edusti Suomea 1962 ja 1984. 1960-luvulla Tapperista tuli modernin suomalaisen kuvanveiston keulakuva. Tunnustuksena työstään hän sai mm. Prins Eugen –mitalin 1967 (Ruotsi) ja Pro Finlandia -mitalin 1976. Vuonna 1981 hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi ja 1992 Ruotsin Kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi. Vuonna 1990 hän sai taiteilijaprofessorin ja vuonna 1996 akateemikon arvonimen. Vuonna 1930 Saarijärvellä syntynyt ja 2004 Helsingissä tuonilmaisiin siirtynyt taiteilija ehti pitää yhteensä noin 60 yksityisnäyttelyä ja 200 yhteisnäyttelyä, kotimaassa ja ulkomailla. Suomeen hän toteutti neljäkymmentä julkista teosta, ulkomaille neljä. Poisnukkuessaan häneltä jäi kesken mm. Pyhän Henrikin ekumeeninen kappelin viimeistelytyö Turun Hirvensalossa. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
  • Tehtaankatu 27, 00150 Helsinki
  • tehtaankatu@hagelstam.fi
  • 09 6877 610
  • Tehtaankatu 36, 00150 Helsinki
  • hagelstam@hagelstam.fi
  • 09 6877 990