116. Westerholm, Victor (1860-1919)

Talvi Fiskarsissa, öljy kankaalle, sign. 1906, 42x88 - kirjallisuus: vertaa teokseen nro 504 kirjassa “Victor Westerholm” (Reitala 1967) 1880-luvulla Victor Westerholm muovasi suomalaisen maisemataiteen historiaa ulkoilmamaalauksen periaatteilla ja vuodenaikojen kirjolla. Työskentely omin päin ulkona suoraan kohteen edessä uudisti tavan, jolla syksyn väriloisto ja sadepäivän atmosfääri tallentuivat kankaalle rehevinä ja käsin kosketeltavan todellisina, esimerkkeinä Ahvenanmaalla ikuistetut Eckerön postilaituri (1885, Hämeenlinna taidemuseo) ja Lehmiä koivumetsässä (1886, Turun taidemuseo). Vuonna 1888 Westerholm nimitettiin Turun piirustuskoulun johtajaopettajaksi. Vuonna 1891 hänet valittiin vastaperustetun Turun taideyhdistyksen intendentiksi, mikä merkitsi tehtävää Turun taidemuseon kokoelmien luojana. Näihin aikoihin, 1899, valmistui myös Turku-Karjaa –rata, minkä jälkeen Karjaan, Åminneforsin ja Fiskarsin vanhat kulttuurimaisemat 1600-luvulla perustettuine ruukkeineen, kartanoineen ja talvellakin sulana pysyvine jokineen olivat vain junamatkan päässä Turusta, Westerholmin kotikaupungista. Westerholm ”löysi” Fiskarsin helmikuussa 1906, ja seuraavan vuoden tammi-helmikuussa hän oleskeli seudulla toistamiseen, tuolla kertaa siirrettävän, kaarilampulla varustetun ja siten yömaalaukseenkin soveltuvan ateljeen kanssa. Taiteilija oli maalannut talvisia joki- ja koskinäkymiä jo ennen Fiskarsia vuolaana virtaavan Kymijoen laaksossa, Kuusankoskella ja kesyttömällä Voikkaankoskella. Vuodesta 1897 alkaen häntä olivat kiehtoneet lumen ja jään ympäröimät koskiputoukset, monumentaaliset jäämuodostelmat ja talviaurinko eli pohjoinen, väkevä ja monumentaalinen luonto, jota ranskalaiset kutsuivat nimellä ”le pay du brouillard et des ténèbres” – usvan ja pimeyden maa. Fiskarsissa Westerholmin katse keskittyi talvisäähän ja lehtipuiden reunustamaan joenuomaan, joka halkoi lumen peittämä kulttuurimaisemaa. Puitteet maalaustyölle antoivat vastasataneen lumen hunnuttama maa, rantojen veistokselliset jäämuodostelmat, joen yli kaartuvat puut dekoratiivisine oksineen sekä verkkaisesti virtaava tumma vesi. Westerholmin jokikuvat ovat talvisessa aitoudessaan keskeinen osa 1900-luvun vaihteen uutta suomalaista maisemakuvastoa. Niiden lähteenä on sama luonnon voima, syksy ja talvi, jonka Akseli Gallen-Kallela vangitsi Imatrankoskella maalaukseensa Imatra talvella (1893, Ateneum) tai Eero Järnefelt Kolilla teokseensa Syysmaisema Pielisjärveltä (1899, Ateneum). Westerholmin talviaiheet Fiskarsista vievät nykykatsojan Länsi-Uudenmaan historialliseen, rakennettuun kulttuurimiljööseen, joka on edelleen olemassa ja tunnistettavissa. Maalaukset kutsuvat meidät taiteilijan tapaan kiireettömälle kävelylle maantiesiltaa pitkin, hiljaisia punaisia puutaloja kohti. Maisema on yhtaikaa todellinen ja maaginen kuin lyhyen talvipäivän valo, joka hohtaa harmaan pilvimassan takaa tai hiipuu hitaasti hämärtyvään iltaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Talvi Fiskarsissa, öljy kankaalle, sign. 1906, 42x88 - kirjallisuus: vertaa teokseen nro 504 kirjassa “Victor Westerholm” (Reitala 1967) 1880-luvulla Victor Westerholm muovasi suomalaisen maisemataiteen historiaa ulkoilmamaalauksen periaatteilla ja vuodenaikojen kirjolla. Työskentely omin päin ulkona suoraan kohteen edessä uudisti tavan, jolla syksyn väriloisto ja sadepäivän atmosfääri tallentuivat kankaalle rehevinä ja käsin kosketeltavan todellisina, esimerkkeinä Ahvenanmaalla ikuistetut Eckerön postilaituri (1885, Hämeenlinna taidemuseo) ja Lehmiä koivumetsässä (1886, Turun taidemuseo). Vuonna 1888 Westerholm nimitettiin Turun piirustuskoulun johtajaopettajaksi. Vuonna 1891 hänet valittiin vastaperustetun Turun taideyhdistyksen intendentiksi, mikä merkitsi tehtävää Turun taidemuseon kokoelmien luojana. Näihin aikoihin, 1899, valmistui myös Turku-Karjaa –rata, minkä jälkeen Karjaan, Åminneforsin ja Fiskarsin vanhat kulttuurimaisemat 1600-luvulla perustettuine ruukkeineen, kartanoineen ja talvellakin sulana pysyvine jokineen olivat vain junamatkan päässä Turusta, Westerholmin kotikaupungista. Westerholm ”löysi” Fiskarsin helmikuussa 1906, ja seuraavan vuoden tammi-helmikuussa hän oleskeli seudulla toistamiseen, tuolla kertaa siirrettävän, kaarilampulla varustetun ja siten yömaalaukseenkin soveltuvan ateljeen kanssa. Taiteilija oli maalannut talvisia joki- ja koskinäkymiä jo ennen Fiskarsia vuolaana virtaavan Kymijoen laaksossa, Kuusankoskella ja kesyttömällä Voikkaankoskella. Vuodesta 1897 alkaen häntä olivat kiehtoneet lumen ja jään ympäröimät koskiputoukset, monumentaaliset jäämuodostelmat ja talviaurinko eli pohjoinen, väkevä ja monumentaalinen luonto, jota ranskalaiset kutsuivat nimellä ”le pay du brouillard et des ténèbres” – usvan ja pimeyden maa. Fiskarsissa Westerholmin katse keskittyi talvisäähän ja lehtipuiden reunustamaan joenuomaan, joka halkoi lumen peittämä kulttuurimaisemaa. Puitteet maalaustyölle antoivat vastasataneen lumen hunnuttama maa, rantojen veistokselliset jäämuodostelmat, joen yli kaartuvat puut dekoratiivisine oksineen sekä verkkaisesti virtaava tumma vesi. Westerholmin jokikuvat ovat talvisessa aitoudessaan keskeinen osa 1900-luvun vaihteen uutta suomalaista maisemakuvastoa. Niiden lähteenä on sama luonnon voima, syksy ja talvi, jonka Akseli Gallen-Kallela vangitsi Imatrankoskella maalaukseensa Imatra talvella (1893, Ateneum) tai Eero Järnefelt Kolilla teokseensa Syysmaisema Pielisjärveltä (1899, Ateneum). Westerholmin talviaiheet Fiskarsista vievät nykykatsojan Länsi-Uudenmaan historialliseen, rakennettuun kulttuurimiljööseen, joka on edelleen olemassa ja tunnistettavissa. Maalaukset kutsuvat meidät taiteilijan tapaan kiireettömälle kävelylle maantiesiltaa pitkin, hiljaisia punaisia puutaloja kohti. Maisema on yhtaikaa todellinen ja maaginen kuin lyhyen talvipäivän valo, joka hohtaa harmaan pilvimassan takaa tai hiipuu hitaasti hämärtyvään iltaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa)

Lähtöhinta

35 000 €

Vasarahinta

34 000 €
Talvi Fiskarsissa, öljy kankaalle, sign. 1906, 42x88 - kirjallisuus: vertaa teokseen nro 504 kirjassa “Victor Westerholm” (Reitala 1967) 1880-luvulla Victor Westerholm muovasi suomalaisen maisemataiteen historiaa ulkoilmamaalauksen periaatteilla ja vuodenaikojen kirjolla. Työskentely omin päin ulkona suoraan kohteen edessä uudisti tavan, jolla syksyn väriloisto ja sadepäivän atmosfääri tallentuivat kankaalle rehevinä ja käsin kosketeltavan todellisina, esimerkkeinä Ahvenanmaalla ikuistetut Eckerön postilaituri (1885, Hämeenlinna taidemuseo) ja Lehmiä koivumetsässä (1886, Turun taidemuseo). Vuonna 1888 Westerholm nimitettiin Turun piirustuskoulun johtajaopettajaksi. Vuonna 1891 hänet valittiin vastaperustetun Turun taideyhdistyksen intendentiksi, mikä merkitsi tehtävää Turun taidemuseon kokoelmien luojana. Näihin aikoihin, 1899, valmistui myös Turku-Karjaa –rata, minkä jälkeen Karjaan, Åminneforsin ja Fiskarsin vanhat kulttuurimaisemat 1600-luvulla perustettuine ruukkeineen, kartanoineen ja talvellakin sulana pysyvine jokineen olivat vain junamatkan päässä Turusta, Westerholmin kotikaupungista. Westerholm ”löysi” Fiskarsin helmikuussa 1906, ja seuraavan vuoden tammi-helmikuussa hän oleskeli seudulla toistamiseen, tuolla kertaa siirrettävän, kaarilampulla varustetun ja siten yömaalaukseenkin soveltuvan ateljeen kanssa. Taiteilija oli maalannut talvisia joki- ja koskinäkymiä jo ennen Fiskarsia vuolaana virtaavan Kymijoen laaksossa, Kuusankoskella ja kesyttömällä Voikkaankoskella. Vuodesta 1897 alkaen häntä olivat kiehtoneet lumen ja jään ympäröimät koskiputoukset, monumentaaliset jäämuodostelmat ja talviaurinko eli pohjoinen, väkevä ja monumentaalinen luonto, jota ranskalaiset kutsuivat nimellä ”le pay du brouillard et des ténèbres” – usvan ja pimeyden maa. Fiskarsissa Westerholmin katse keskittyi talvisäähän ja lehtipuiden reunustamaan joenuomaan, joka halkoi lumen peittämä kulttuurimaisemaa. Puitteet maalaustyölle antoivat vastasataneen lumen hunnuttama maa, rantojen veistokselliset jäämuodostelmat, joen yli kaartuvat puut dekoratiivisine oksineen sekä verkkaisesti virtaava tumma vesi. Westerholmin jokikuvat ovat talvisessa aitoudessaan keskeinen osa 1900-luvun vaihteen uutta suomalaista maisemakuvastoa. Niiden lähteenä on sama luonnon voima, syksy ja talvi, jonka Akseli Gallen-Kallela vangitsi Imatrankoskella maalaukseensa Imatra talvella (1893, Ateneum) tai Eero Järnefelt Kolilla teokseensa Syysmaisema Pielisjärveltä (1899, Ateneum). Westerholmin talviaiheet Fiskarsista vievät nykykatsojan Länsi-Uudenmaan historialliseen, rakennettuun kulttuurimiljööseen, joka on edelleen olemassa ja tunnistettavissa. Maalaukset kutsuvat meidät taiteilijan tapaan kiireettömälle kävelylle maantiesiltaa pitkin, hiljaisia punaisia puutaloja kohti. Maisema on yhtaikaa todellinen ja maaginen kuin lyhyen talvipäivän valo, joka hohtaa harmaan pilvimassan takaa tai hiipuu hitaasti hämärtyvään iltaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Lisätiedot Talvi Fiskarsissa, öljy kankaalle, sign. 1906, 42x88 - kirjallisuus: vertaa teokseen nro 504 kirjassa “Victor Westerholm” (Reitala 1967) 1880-luvulla Victor Westerholm muovasi suomalaisen maisemataiteen historiaa ulkoilmamaalauksen periaatteilla ja vuodenaikojen kirjolla. Työskentely omin päin ulkona suoraan kohteen edessä uudisti tavan, jolla syksyn väriloisto ja sadepäivän atmosfääri tallentuivat kankaalle rehevinä ja käsin kosketeltavan todellisina, esimerkkeinä Ahvenanmaalla ikuistetut Eckerön postilaituri (1885, Hämeenlinna taidemuseo) ja Lehmiä koivumetsässä (1886, Turun taidemuseo). Vuonna 1888 Westerholm nimitettiin Turun piirustuskoulun johtajaopettajaksi. Vuonna 1891 hänet valittiin vastaperustetun Turun taideyhdistyksen intendentiksi, mikä merkitsi tehtävää Turun taidemuseon kokoelmien luojana. Näihin aikoihin, 1899, valmistui myös Turku-Karjaa –rata, minkä jälkeen Karjaan, Åminneforsin ja Fiskarsin vanhat kulttuurimaisemat 1600-luvulla perustettuine ruukkeineen, kartanoineen ja talvellakin sulana pysyvine jokineen olivat vain junamatkan päässä Turusta, Westerholmin kotikaupungista. Westerholm ”löysi” Fiskarsin helmikuussa 1906, ja seuraavan vuoden tammi-helmikuussa hän oleskeli seudulla toistamiseen, tuolla kertaa siirrettävän, kaarilampulla varustetun ja siten yömaalaukseenkin soveltuvan ateljeen kanssa. Taiteilija oli maalannut talvisia joki- ja koskinäkymiä jo ennen Fiskarsia vuolaana virtaavan Kymijoen laaksossa, Kuusankoskella ja kesyttömällä Voikkaankoskella. Vuodesta 1897 alkaen häntä olivat kiehtoneet lumen ja jään ympäröimät koskiputoukset, monumentaaliset jäämuodostelmat ja talviaurinko eli pohjoinen, väkevä ja monumentaalinen luonto, jota ranskalaiset kutsuivat nimellä ”le pay du brouillard et des ténèbres” – usvan ja pimeyden maa. Fiskarsissa Westerholmin katse keskittyi talvisäähän ja lehtipuiden reunustamaan joenuomaan, joka halkoi lumen peittämä kulttuurimaisemaa. Puitteet maalaustyölle antoivat vastasataneen lumen hunnuttama maa, rantojen veistokselliset jäämuodostelmat, joen yli kaartuvat puut dekoratiivisine oksineen sekä verkkaisesti virtaava tumma vesi. Westerholmin jokikuvat ovat talvisessa aitoudessaan keskeinen osa 1900-luvun vaihteen uutta suomalaista maisemakuvastoa. Niiden lähteenä on sama luonnon voima, syksy ja talvi, jonka Akseli Gallen-Kallela vangitsi Imatrankoskella maalaukseensa Imatra talvella (1893, Ateneum) tai Eero Järnefelt Kolilla teokseensa Syysmaisema Pielisjärveltä (1899, Ateneum). Westerholmin talviaiheet Fiskarsista vievät nykykatsojan Länsi-Uudenmaan historialliseen, rakennettuun kulttuurimiljööseen, joka on edelleen olemassa ja tunnistettavissa. Maalaukset kutsuvat meidät taiteilijan tapaan kiireettömälle kävelylle maantiesiltaa pitkin, hiljaisia punaisia puutaloja kohti. Maisema on yhtaikaa todellinen ja maaginen kuin lyhyen talvipäivän valo, joka hohtaa harmaan pilvimassan takaa tai hiipuu hitaasti hämärtyvään iltaan. (teksti: FM Tuija Peltomaa)