Elokuvateattereissa pyörii parhaillaan The Monuments Men, mainitsemisen arvoinen leffa, joka keskittyy tähän asti melko vähän tunnettuun joukkioon toisen maailmansodan sotilaita ja siviilejä, jotka toimivat undercoverina, löytääkseen natsien varastamaa taidetta. Elokuva oli suhteellisen hyvin tehty, ja perustui tositapahtumiin, mutta se ohitti melkoisesti kysymyksiä eikä tarjonnut oikeastaan lainkaan vastauksia. Sillä Natsi-Saksan taidevarkaudet olivat todellakin aivan omaa luokkaansa.

 

           

 

Luennoin vastikään ryhmälle taiteesta kiinnostuneita, ja yleisö heitti esille mielenkiintoisen kysymyksen natsien varastamasta taiteesta. Liikkuuko sitä kenties meillä?

 

Ensinnäkin on kerrottava taustatiedoksi, että itse Adolf Hitlerin aloitteesta natsit alkoivat järjestelmällisesti konfiskoida, ts. anastaa arvotaidetta esimerkiksi keskitysleirille lähettämiltään juutalaisperheiltä. Taidetta opiskellut Hitler pyrki keräämään suurta museohankettaan varten esineistöä, joka olisi näin ollen kuulunut valtiolle. Monumentaalisen hankkeen taustalla piili pirullinen ajatus siitä, että mikäli valloitetun kansakunnan taiteen tuhoaa tai anastaa itselleen, muuttaa näin myös kyseisen kansakunnan menneisyyttä ja identiteettiä.

 

Toiseksi, natsien varkaudet keskittyivät lähinnä vanhemman, hyvin arvokkaan taiteen keräämiseen. Tämän tyyppinen taide on perinteisesti Suomessa ollut vähemmän tunnettua. Joten mikäli jokin old master on Suomen kautta kulkenutkin, tuskin satunnaista omistajaa on suuremmin kiinnostanut vaikkapa tummasävyinen kuva vanhasta parrakkaasta miehestä. 

 

Varastetun taiteen komissio (The Commission for Looted Art in Europe) perustettiin vuonna 1999, ja se on lähinnä keskittynyt tutkimaan natsien taidevarkauksia ja sille sataa provenienssiselvityspyyntöjä ympäri maailman. Tähän mennessä komissio on onnistunut jäljittämään ja tutkimaan yli 3 500 natsien varastamaa arvoesinettä, sisältäen taideteoksia, piirustuksia, hopeaesineitä, kirjoja ja käsikirjoituksia. Kaikki tämä materiaali on ajoitettu anastetuksi vuosien 1933 ja 1945 välillä. Komissio ylläpitää lisäksi tiedostoa, josta voi käydä tarkistamassa tälläkin hetkellä kateissa olevien taideteosten tietoja.

 

                           

 

Avustin viime kesänä Yle Teeman esittämän Taidetutkimukset-sarjan kääntämisessä. Tällöin sain hankittua melkoisesti taustatietoa varastetun taiteen jäljittämisestä ja taidevarkauksien maailmanlaajuisesta bisneksestä. Minua kiinnosti erityisesti se, että komissio pyrkii saamaan aikaan tietynlaisen protokollan maailman huutokauppatalojen kanssa, jolla varmistettaisiin varastetun taiteen jäljittäminen, provenienssitutkimus ja myynnin hallinta tai estäminen.

 

Itseäni kiinnostaa kovasti Euroopassa tehtävä taiteen jäljitystyö. Tosiasiahan on, että kadoksissa on uskomaton määrä arvotaidetta, ja sen etsiminen vaatii asiantuntijoilta melkoisen paljon. Tämän vuoksi jokaisen huutokauppatalon asiantuntija tai tutkija on tärkeässä asemassa, sillä juuri me näemme teosvirran liikkeet, vierailemme kuolinpesissä ja teemme niin perunkirjoituksia kuin vakuutusarviointejakin. Näin on siis mahdollista, että asiantuntijan silmiin sattuu teos, jonka kaukainen historia onkin jotain muuta. En tarkoita suinkaan sitä, että omistaja olisi vääryydellä hankkinut maalauksia itselleen, vaan että kymmeniä vuosia aikaisemmin taidekauppiaalta taidekauppiaalle kulkenut teos on menettänyt osan historiaansa ja siis lisätty johonkin kokoelmaan vaikkapa tuntemattomana mestarina.

 

Kysymykseen siitä, onko meidän kauttamme koskaan kulkenut natsien varastamaa taidetta, vastaukseni on: enpä usko. Toisen maailmansodan melskeissä ”kadonnut” taide, joka on ollut lähinnä vanhempaa maalaustaidetta, on liikkunut luultavasti ympäri Eurooppaa, matkaten myös Yhdysvaltoihin ja Etelä-Amerikkaan. Kuten jo mainitsin, parrakkaat miehet eivät ole sitä ominta taidehistoriallista antiamme. 

 

                                                

 

Minä voin siis viihtyä George Clooneyn ja Jean Dujardinin seurassa ja uskoa, että taiteella on merkitystä – oli se sitten Hollywoodissa muokattua tai omalla seinälläni roikkuvaa. Taide on osa identiteettiämme ja kuvastaa tuntojamme. Jos omalta kansakunnaltamme vietäisiin meidän Gallen-Kallelamme Aino-taru tai Lemminkäisen äiti, Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli, Albert Edelfeltin Kuningatar Blanka tai Leikkiviä poikia rannalla, Helene Schjerfbeckin omakuvat ja Pekka Halosen maisemat, mitä meille jäisi jäljelle? Olisiko takanamme vain tyhjyys?

 

(Johanna Lindfors)