Olen koko kesälomani ajan joutunut keskelle esineiden arvonmääritys-keskustelua, kuljinpa sitten kotikulmillani tai matkoilla. On ollut antoisaa, mutta samalla hieman hämmentävää huomata, että rahallinen arvo tuntuu edelleen olevan omituisesti kiinni esineiden tunnearvoa määrittävissä seikoissa. Me kuitenkin puhumme elottomista kappaleista, jotka liikkuvat kysynnän ja tarjonnan mukaan.

 

Mikä on ensinnäkin arvokasta? Useimmille arvokkainta ovat tietenkin läheiset ja ystävät, minulle myös esimerkiksi mielikuvitukseni, kokemukseni ja muistoni, ja materiaalin arvoa mitattaessa arvostan erityisesti kirjojani. 

 

                                            

 

Esineiden arvokeskustelussa menevät kuitenkin usein puurot ja vellit sekaisin. Olemassa ei ole mitään objektiivista ja absoluuttista arvoa. Inhimillinen näkemys vaikuttaa aina arvioon. Sanotaankin, että arvio on “kollektiivista tarkoituksenmukaisuutta”. Philip Hook, Sothebyn impressionistisen ja modernin taiteen osaston johtaja, on määritellyt asiantuntijuuden ja arvottamisen ytimekkäästi. Sekä ostaja että myyjä katsovat teosta ja miettivät, paljonko siitä saa, mikä sen arvo on viiden tai kymmenen vuoden kuluttua ja mitä ihmiset kenties ajattelevat minusta, kun näkevät sen seinälläni. Se, miten näihin kysymyksiin vastataan, määrittelee teoksen rahallisen arvon.

 

Yksinkertaistako? Ei aina. Koetan yleensä selventää arviointia muutamalla esimerkillä. Kun puhumme taiteesta, on meillä (rahallisessa arvioinnissa) tavallisesti kolme erilaista hintaa. 

 

1) Puhumme taiteen ensimyynnistä, kun teos ostetaan suoraan taiteilijalta tai häntä edustavasta galleriasta. Ensimyynnin hinta on yleensä korkeampi, verrattuna taiteen jälleenmyyntiin. Miksi? Taiteilija ei toki saa itse koko ostosummaa, vaan osa siitä menee gallerian ylläpitoon ja vaikkapa vakuutus- ja palkkamaksuihin tai markkinointiin. Onko tämä myyntisumma kuitenkin se teoksen varsinainen arvonmäärite?

 

2) Teos kohtaa ns. taiteen toisen asteen myynnin. Tämä tarkoittaa hyvin usein huutokauppaa, taideliikettä tai nettimyyntiä. Nyt alamme puhua jälleenmyynnistä. Onko käytetyn esineen arvo automaattisesti korkeampi tai matalampi kuin uuden? Onko olemassa jokin hinta, joka kaikkien toisen asteen taidekaupan myyjien tulee tietää? Kuka on sitten määritellyt sellaisen? 

 

Minä muistuttaisin jälleen, että tässä kysynnän lait astuvat vielä vahvemmin mukaan kuvioon. Nettimyynnissä, joka on usein suoraan omistajalta ostajalle tapahtuvaa myyntiä, hinnat saattavat olla korkeitakin. Miksipä ei, mikäli joku on valmis maksamaan sen pyydetyn hinnan! Mutta mikäli me otamme vastaan teoksia huutokauppaan, perustamme hinta-arviomme jo toteutuneille viimeaikaisille myynneille, sekä asiakaskuntamme tuntemiseen. Minä en itse ainakaan halua esittää "toivotaan, toivotaan"-hintoja, enkä missään tapauksessa luvata myyjille liikoja.

 

3) Taiteen vakuutusarvo on yleensä hieman korkeampi sen jälleenmyyntiarvoa. Näin pyritään varmistamaan, että vahingon sattuessa omistajalla on ainakin teoreettinen mahdollisuus hankkia uusi vastaava teos.

 

Näiden kolmen tavallisimman arvonmääreen lisäksi tulevat esimerkiksi perunkirjoitusarvo tai tunnearvo, joka saattaakin olla se korkein.

  

Kaikkien taide- tai antiikkiesineiden kohdalla tulee siis muistaa edelleen yksinkertainen nyrkkisääntö: kysyntä. Myös materiaalin arvo määrittää esineen hinnoittelua. Se saattaa kuitenkin olla myös ristiriitaista. Kullan arvo lasketaan Lontoossa pari kertaa päivässä, N M Rothschild & Sonin toimitiloissa, ja sitä kutsutaan ns. Gold Fix:iksi.

 

Tällä hetkellä markkinoilla saattaa pikkuhiljaa olla ylitarjontaa vaikkapa 30-40-luvun yleisimmistä kultakoruista, sillä niiden myyjiä on enemmän kuin ostajia. Useimmat meistä ovat tainneet periä isotädin kaulanauhan tai vaarin kalvosinnapit. (Hyvä neuvoni onkin: ota ne käyttöön!)

 

Monet esineemme ovat käytön jälkeen selvästi edullisempia kuin uusina. Näin tapahtuu usein myös arvoesineissä, kuten hopeassa. Vaikka materiaalina hopealla on tietty arvo ja kysyntä, ei välttämättä niiden esinejälleenmyynnin arvo ole korkea, mikäli itse esine ei ole kiinnostava. En myöskään suosittele suoraa vertailua kultasepänliikkeiden kanssa, jotka myyvät yleensä vastikään tuotettua, mahdollisesti myös erittäin suurta käsityötaitoa vaativaa materiaalia. Ja se on tietenkin tänä päivänä arvostettua ja haluttua. Mutta se materiaali itsessään ei arvoa tee. Arvoesineiden arvioinnin kanssa tulisikin aina kääntyä asiantuntijan puoleen, joka selvittää mm. valmistusvuodet, tekijänleimat yms., ja kykenee samalla kertomaan, onko kyseessä harvinainen ja kenties haluttu esine, vai massatuotannossa ollut versio.

 

         

 

Entä se aika? Kohtasin henkilön, jonka mielestä “antiikki” on arvokasta. Hän määritteli sen yksinkertaisesti yli 100 vuotta vanhaksi esineeksi. Mutta ei aika tee automaattisesti esineestä arvokasta. Joskus vanha on vain yksinkertaisesti vanhaa. Antiikkiesineen tulisi sen sijaan olla juuri oikealta ajalta (kustavilainen on 1700-luvun lopulta, eikä myöhempi kustavilaistyylinen), laadukas ja aito.  Taiteessa myöskään tekijän kuolema ei välttämättä nosta hänen teostensa hintaa tai kysyntää. Sen sijaan taiteilijan ajankohtainen näyttely tai hänestä tehty julkaisu saattaa vaikuttaa hinnanmuodostukseen.

  

Mikä on minulle arvokkain esine? Se on edesmenneen isoäitini pienestä Kauhajärven kyläkaupasta ostama metallinen makeisrasia. Makeiset on syöty aikoja sitten, eikä kauppaakaan ole ollut vuosikausiin, mutta minut tuo rasia vie ikuisesti ihanaan kesään ja isoäidin käsivarsien rutistukseen. Rahallinen arvo sen sijaan on todennäköisesti alle kympin. Mutta kuten niin moni esineestään pitävä sanoo; se ei olekaan myytävänä.

 

Lopuksi pieni muistutus. Loistava kollegani Antiikkia, antiikkia-ohjelmasta, Hans Tritzschler, on todennut arvomäärityksen ongelman tavoilleen uskollisen humoristisesti. “Paras arviomies on se, joka sanoo korkeimman hinnan!” Vai mitä?

 

(Johanna Lindfors)