1. Ahtela, H. (Einar Reuter, 1881-1968)

Syysmaisema, öljy kankaalle, sign. 1957, 66x78 ”Hän sanoi olevansa itseoppinut, teokset äärimmäisen tunneherkkiä ja moderneja muistista maalattuja, yksi esitti lumista metsää sumussa ja siinä oli jotain Fra Angelicon tunteesta muistuttavaa, jota ei nähnyt heti mutta joka alkoi hitaasti vaikuttaa…” (Helene Schjerfbeck Einar Reuterista 1915, lainaus kirjasta ”Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä”, Riitta Konttinen 2004, s. 263) Einar Reuter (1881, Tornio – 1968, Kajaani), taitelijanimeltään H. Ahtela, oli metsähoitaja, itseoppinut taidemaalari, Helene Schjerfbeckin ystävä ja hänen elämäkertansa kirjoittaja. Hän oli tuottelias myös kirjailijana, runoilijana sekä taide- ja kirjallisuuskriitikkona. Hänen sukujuurensa olivat Tammisaaressa, mutta isän postinhoitajan toimi vei perheen Tornioon, jossa Einar Reuter syntyi 1881. Ensimmäisen kosketuksensa luontoon hän sai Lapissa seuratessaan Ernst-isää tämän virkamatkoille. Koulunsa Reuter kävi Oulun lyseossa ja Evon metsäopistossa, josta hän valmistui metsänhoitajaksi 1904. Tämän jälkeen hän toimi Torniosta käsin Peräpohjolan maanviljelysseuran metsätalousneuvoja 1905-10 ja 1914-20, aluemetsänhoitajana Taivalkoskella 1910-14 ja 1920-27 sekä Ähtärissä vuodesta 1927, kunnes asettui Kajaaniin 1931. Kesäkuukaudet hän vietti erämaaelämää metsänhoitajan tehtäviä hoitaen; talvisin hänellä oli mahdollisuus matkustella ja keskittyä taiteeseen. Muodollista taiteilijankoulutusta Reuter ei saanut, mutta hänen kiinnostuksensa taiteeseen oli ehtymätön ja kokemuksensa siitä erinomaisen laaja ja monipuolinen. Monilla ulkomaanmatkoillaan vuosina 1909-25 Pariisissa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Norjassa ja Pietarissa hän perehtyi syvällisesti etenkin oman aikansa eurooppalaiseen nykytaiteeseen. Kiinnostuksen kohteina olivat Paul Gauguin, Edvard Munch, Ernst Josephson, Olof Sager-Nelson ja Constantin Guys. Reuterin omiin kokoelmiin kuului teoksia mm. Juho Rissaselta, Tyko Salliselta, Hugo Simbergiltä, Ellen Thesleffiltä, Ivar Aroseniukselta, Wäinö Aaltoselta ja Helene Schjerfbeckiltä. Schjerfbeckin teoksia Reuter hankki kokoelmaansa ensimmäisen kerran 1913. Ystävyys alkoi 1915 kestäen yli kolmekymmentä vuotta, taiteilijattaren kuolemaan saakka. Reuterin tuttavapiiriin kuuluivat myös Gösta Stenman ja toinen harrastajamaalari Onni Okkonen, jonka kanssa ystävyys säilyi niin ikään läpi elämän. Reuter esittäytyi yleisölle ensimmäisen kerran Suomen taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä 1906. Sen jälkeen hän alkoi käyttää taiteilijanimeä H. Ahtela. Ensimmäinen yksityisnäyttely nähtiin 1919 Stenmanin taidesalongissa ja Oulussa. Reuter keskeytti maalaamisen 1923-24 mentyään naimisiin ruotsalaisen lääkintävoimistelija Tyra Arpin kanssa, mutta palasi taiteen pariin eläkevuosinaan ja osallistui 1950-60-luvuilla vielä useisiin näyttelyihin. Mitä tarkoitti taiteilijanimi H. Ahtela? Ahtela tuli vedenhaltija Ahdista. H-kirjain ei merkinnyt mitään erityistä. Reuter vain piti sen äänneasusta. Reuterin maalausten kuten hänen kaunokirjallisen tuotantonsakin aiheena on pohjoisen Suomen luonto, Peräpohjola, Lappi ja Kainuu. Aiheet on ikuistettu muistinvaraisesti kokeneen eränkävijän herkkyydellä ja tarkkasilmäisyydellä, mutta yksityiskohtia Reuter ei teoksissaan viljele. Väripinnat ovat laajoja ja yhtenäisiä, ääriviivat vahvoja, muodot yksinkertaistettuja ja väriskaala pelkistetty. Luonnonkokemus tallentuu syntetistisen taiteen tapaan kaikesta luonnonjäljittelystä riisuttuna. Gauguinin esikuvallisuus on ilmeinen, eikä vuorovaikutusta Schjerfbeckin kanssa ole syytä sulkea pois, vaikka toistuvan vertailun maamme tunnetuimman taiteilijattaren kanssa ei soisikaan jättävän varjoonsa Reuterin omaa taiteilijanlaatua. Reuterin talvi on hopean, teräksen ja grafiitin harmaa. Musta vesi kohtaa lumivaipan hunnuttamat rannat. Taivas on painava, kuin alas laskeutunut. Havumetsät ovat kietoutuneet harmaaseen vaippaan. Vaaroilta ja rantasoilta nousee usvaa. Tuossa on sininen hetki, katoavan valon viimeinen kajastus valkoisilla nietoksilla ja taivaan kannella. Tuossa on syksy pelkistettyinä ruskean, kellanruskean, mustan ja malvaa kohti taittuvan harmaan sävyihin. Kas tuossa ladunvarren tykkylumiset puut seisovat tummina hahmoina laskevan auringon kajossa - ja tuossa vaarajonot seisovat sijoillaan vakaina ja ikiaikaisina. Pohjoisessa luonnossa ihmiselon jälkiä on vähän, ja ne ovat harvassa. Tuuli, tuisku ja vesi pyyhkivät nopeasti pois satunnaisen kulkijan jättämät jäljet. Ihmisen läsnäolosta kertovat vain lumen peittämät puhelinlangat tai auringon valaisema pihapiiri sinivihreiden havumetsien syleilyssä. Tässä tuntureiden, vaarajonojen ja erämaajärvien maassa ihminen on kuin piste, ohikiitävä hetki. Kaunokirjallisuuden suuren kainuulaisen, Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen / Veikko Huovisen ajatusta siteeraten: ”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet”. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Syysmaisema, öljy kankaalle, sign. 1957, 66x78 ”Hän sanoi olevansa itseoppinut, teokset äärimmäisen tunneherkkiä ja moderneja muistista maalattuja, yksi esitti lumista metsää sumussa ja siinä oli jotain Fra Angelicon tunteesta muistuttavaa, jota ei nähnyt heti mutta joka alkoi hitaasti vaikuttaa…” (Helene Schjerfbeck Einar Reuterista 1915, lainaus kirjasta ”Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä”, Riitta Konttinen 2004, s. 263) Einar Reuter (1881, Tornio – 1968, Kajaani), taitelijanimeltään H. Ahtela, oli metsähoitaja, itseoppinut taidemaalari, Helene Schjerfbeckin ystävä ja hänen elämäkertansa kirjoittaja. Hän oli tuottelias myös kirjailijana, runoilijana sekä taide- ja kirjallisuuskriitikkona. Hänen sukujuurensa olivat Tammisaaressa, mutta isän postinhoitajan toimi vei perheen Tornioon, jossa Einar Reuter syntyi 1881. Ensimmäisen kosketuksensa luontoon hän sai Lapissa seuratessaan Ernst-isää tämän virkamatkoille. Koulunsa Reuter kävi Oulun lyseossa ja Evon metsäopistossa, josta hän valmistui metsänhoitajaksi 1904. Tämän jälkeen hän toimi Torniosta käsin Peräpohjolan maanviljelysseuran metsätalousneuvoja 1905-10 ja 1914-20, aluemetsänhoitajana Taivalkoskella 1910-14 ja 1920-27 sekä Ähtärissä vuodesta 1927, kunnes asettui Kajaaniin 1931. Kesäkuukaudet hän vietti erämaaelämää metsänhoitajan tehtäviä hoitaen; talvisin hänellä oli mahdollisuus matkustella ja keskittyä taiteeseen. Muodollista taiteilijankoulutusta Reuter ei saanut, mutta hänen kiinnostuksensa taiteeseen oli ehtymätön ja kokemuksensa siitä erinomaisen laaja ja monipuolinen. Monilla ulkomaanmatkoillaan vuosina 1909-25 Pariisissa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Norjassa ja Pietarissa hän perehtyi syvällisesti etenkin oman aikansa eurooppalaiseen nykytaiteeseen. Kiinnostuksen kohteina olivat Paul Gauguin, Edvard Munch, Ernst Josephson, Olof Sager-Nelson ja Constantin Guys. Reuterin omiin kokoelmiin kuului teoksia mm. Juho Rissaselta, Tyko Salliselta, Hugo Simbergiltä, Ellen Thesleffiltä, Ivar Aroseniukselta, Wäinö Aaltoselta ja Helene Schjerfbeckiltä. Schjerfbeckin teoksia Reuter hankki kokoelmaansa ensimmäisen kerran 1913. Ystävyys alkoi 1915 kestäen yli kolmekymmentä vuotta, taiteilijattaren kuolemaan saakka. Reuterin tuttavapiiriin kuuluivat myös Gösta Stenman ja toinen harrastajamaalari Onni Okkonen, jonka kanssa ystävyys säilyi niin ikään läpi elämän. Reuter esittäytyi yleisölle ensimmäisen kerran Suomen taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä 1906. Sen jälkeen hän alkoi käyttää taiteilijanimeä H. Ahtela. Ensimmäinen yksityisnäyttely nähtiin 1919 Stenmanin taidesalongissa ja Oulussa. Reuter keskeytti maalaamisen 1923-24 mentyään naimisiin ruotsalaisen lääkintävoimistelija Tyra Arpin kanssa, mutta palasi taiteen pariin eläkevuosinaan ja osallistui 1950-60-luvuilla vielä useisiin näyttelyihin. Mitä tarkoitti taiteilijanimi H. Ahtela? Ahtela tuli vedenhaltija Ahdista. H-kirjain ei merkinnyt mitään erityistä. Reuter vain piti sen äänneasusta. Reuterin maalausten kuten hänen kaunokirjallisen tuotantonsakin aiheena on pohjoisen Suomen luonto, Peräpohjola, Lappi ja Kainuu. Aiheet on ikuistettu muistinvaraisesti kokeneen eränkävijän herkkyydellä ja tarkkasilmäisyydellä, mutta yksityiskohtia Reuter ei teoksissaan viljele. Väripinnat ovat laajoja ja yhtenäisiä, ääriviivat vahvoja, muodot yksinkertaistettuja ja väriskaala pelkistetty. Luonnonkokemus tallentuu syntetistisen taiteen tapaan kaikesta luonnonjäljittelystä riisuttuna. Gauguinin esikuvallisuus on ilmeinen, eikä vuorovaikutusta Schjerfbeckin kanssa ole syytä sulkea pois, vaikka toistuvan vertailun maamme tunnetuimman taiteilijattaren kanssa ei soisikaan jättävän varjoonsa Reuterin omaa taiteilijanlaatua. Reuterin talvi on hopean, teräksen ja grafiitin harmaa. Musta vesi kohtaa lumivaipan hunnuttamat rannat. Taivas on painava, kuin alas laskeutunut. Havumetsät ovat kietoutuneet harmaaseen vaippaan. Vaaroilta ja rantasoilta nousee usvaa. Tuossa on sininen hetki, katoavan valon viimeinen kajastus valkoisilla nietoksilla ja taivaan kannella. Tuossa on syksy pelkistettyinä ruskean, kellanruskean, mustan ja malvaa kohti taittuvan harmaan sävyihin. Kas tuossa ladunvarren tykkylumiset puut seisovat tummina hahmoina laskevan auringon kajossa - ja tuossa vaarajonot seisovat sijoillaan vakaina ja ikiaikaisina. Pohjoisessa luonnossa ihmiselon jälkiä on vähän, ja ne ovat harvassa. Tuuli, tuisku ja vesi pyyhkivät nopeasti pois satunnaisen kulkijan jättämät jäljet. Ihmisen läsnäolosta kertovat vain lumen peittämät puhelinlangat tai auringon valaisema pihapiiri sinivihreiden havumetsien syleilyssä. Tässä tuntureiden, vaarajonojen ja erämaajärvien maassa ihminen on kuin piste, ohikiitävä hetki. Kaunokirjallisuuden suuren kainuulaisen, Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen / Veikko Huovisen ajatusta siteeraten: ”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet”. (teksti: FM Tuija Peltomaa)

Huutokauppa päättyi

Vasarahinta

3 800 €

Lähtöhinta

3 000 €
Syysmaisema, öljy kankaalle, sign. 1957, 66x78 ”Hän sanoi olevansa itseoppinut, teokset äärimmäisen tunneherkkiä ja moderneja muistista maalattuja, yksi esitti lumista metsää sumussa ja siinä oli jotain Fra Angelicon tunteesta muistuttavaa, jota ei nähnyt heti mutta joka alkoi hitaasti vaikuttaa…” (Helene Schjerfbeck Einar Reuterista 1915, lainaus kirjasta ”Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä”, Riitta Konttinen 2004, s. 263) Einar Reuter (1881, Tornio – 1968, Kajaani), taitelijanimeltään H. Ahtela, oli metsähoitaja, itseoppinut taidemaalari, Helene Schjerfbeckin ystävä ja hänen elämäkertansa kirjoittaja. Hän oli tuottelias myös kirjailijana, runoilijana sekä taide- ja kirjallisuuskriitikkona. Hänen sukujuurensa olivat Tammisaaressa, mutta isän postinhoitajan toimi vei perheen Tornioon, jossa Einar Reuter syntyi 1881. Ensimmäisen kosketuksensa luontoon hän sai Lapissa seuratessaan Ernst-isää tämän virkamatkoille. Koulunsa Reuter kävi Oulun lyseossa ja Evon metsäopistossa, josta hän valmistui metsänhoitajaksi 1904. Tämän jälkeen hän toimi Torniosta käsin Peräpohjolan maanviljelysseuran metsätalousneuvoja 1905-10 ja 1914-20, aluemetsänhoitajana Taivalkoskella 1910-14 ja 1920-27 sekä Ähtärissä vuodesta 1927, kunnes asettui Kajaaniin 1931. Kesäkuukaudet hän vietti erämaaelämää metsänhoitajan tehtäviä hoitaen; talvisin hänellä oli mahdollisuus matkustella ja keskittyä taiteeseen. Muodollista taiteilijankoulutusta Reuter ei saanut, mutta hänen kiinnostuksensa taiteeseen oli ehtymätön ja kokemuksensa siitä erinomaisen laaja ja monipuolinen. Monilla ulkomaanmatkoillaan vuosina 1909-25 Pariisissa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Norjassa ja Pietarissa hän perehtyi syvällisesti etenkin oman aikansa eurooppalaiseen nykytaiteeseen. Kiinnostuksen kohteina olivat Paul Gauguin, Edvard Munch, Ernst Josephson, Olof Sager-Nelson ja Constantin Guys. Reuterin omiin kokoelmiin kuului teoksia mm. Juho Rissaselta, Tyko Salliselta, Hugo Simbergiltä, Ellen Thesleffiltä, Ivar Aroseniukselta, Wäinö Aaltoselta ja Helene Schjerfbeckiltä. Schjerfbeckin teoksia Reuter hankki kokoelmaansa ensimmäisen kerran 1913. Ystävyys alkoi 1915 kestäen yli kolmekymmentä vuotta, taiteilijattaren kuolemaan saakka. Reuterin tuttavapiiriin kuuluivat myös Gösta Stenman ja toinen harrastajamaalari Onni Okkonen, jonka kanssa ystävyys säilyi niin ikään läpi elämän. Reuter esittäytyi yleisölle ensimmäisen kerran Suomen taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä 1906. Sen jälkeen hän alkoi käyttää taiteilijanimeä H. Ahtela. Ensimmäinen yksityisnäyttely nähtiin 1919 Stenmanin taidesalongissa ja Oulussa. Reuter keskeytti maalaamisen 1923-24 mentyään naimisiin ruotsalaisen lääkintävoimistelija Tyra Arpin kanssa, mutta palasi taiteen pariin eläkevuosinaan ja osallistui 1950-60-luvuilla vielä useisiin näyttelyihin. Mitä tarkoitti taiteilijanimi H. Ahtela? Ahtela tuli vedenhaltija Ahdista. H-kirjain ei merkinnyt mitään erityistä. Reuter vain piti sen äänneasusta. Reuterin maalausten kuten hänen kaunokirjallisen tuotantonsakin aiheena on pohjoisen Suomen luonto, Peräpohjola, Lappi ja Kainuu. Aiheet on ikuistettu muistinvaraisesti kokeneen eränkävijän herkkyydellä ja tarkkasilmäisyydellä, mutta yksityiskohtia Reuter ei teoksissaan viljele. Väripinnat ovat laajoja ja yhtenäisiä, ääriviivat vahvoja, muodot yksinkertaistettuja ja väriskaala pelkistetty. Luonnonkokemus tallentuu syntetistisen taiteen tapaan kaikesta luonnonjäljittelystä riisuttuna. Gauguinin esikuvallisuus on ilmeinen, eikä vuorovaikutusta Schjerfbeckin kanssa ole syytä sulkea pois, vaikka toistuvan vertailun maamme tunnetuimman taiteilijattaren kanssa ei soisikaan jättävän varjoonsa Reuterin omaa taiteilijanlaatua. Reuterin talvi on hopean, teräksen ja grafiitin harmaa. Musta vesi kohtaa lumivaipan hunnuttamat rannat. Taivas on painava, kuin alas laskeutunut. Havumetsät ovat kietoutuneet harmaaseen vaippaan. Vaaroilta ja rantasoilta nousee usvaa. Tuossa on sininen hetki, katoavan valon viimeinen kajastus valkoisilla nietoksilla ja taivaan kannella. Tuossa on syksy pelkistettyinä ruskean, kellanruskean, mustan ja malvaa kohti taittuvan harmaan sävyihin. Kas tuossa ladunvarren tykkylumiset puut seisovat tummina hahmoina laskevan auringon kajossa - ja tuossa vaarajonot seisovat sijoillaan vakaina ja ikiaikaisina. Pohjoisessa luonnossa ihmiselon jälkiä on vähän, ja ne ovat harvassa. Tuuli, tuisku ja vesi pyyhkivät nopeasti pois satunnaisen kulkijan jättämät jäljet. Ihmisen läsnäolosta kertovat vain lumen peittämät puhelinlangat tai auringon valaisema pihapiiri sinivihreiden havumetsien syleilyssä. Tässä tuntureiden, vaarajonojen ja erämaajärvien maassa ihminen on kuin piste, ohikiitävä hetki. Kaunokirjallisuuden suuren kainuulaisen, Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen / Veikko Huovisen ajatusta siteeraten: ”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet”. (teksti: FM Tuija Peltomaa)
Lisätiedot Syysmaisema, öljy kankaalle, sign. 1957, 66x78 ”Hän sanoi olevansa itseoppinut, teokset äärimmäisen tunneherkkiä ja moderneja muistista maalattuja, yksi esitti lumista metsää sumussa ja siinä oli jotain Fra Angelicon tunteesta muistuttavaa, jota ei nähnyt heti mutta joka alkoi hitaasti vaikuttaa…” (Helene Schjerfbeck Einar Reuterista 1915, lainaus kirjasta ”Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä”, Riitta Konttinen 2004, s. 263) Einar Reuter (1881, Tornio – 1968, Kajaani), taitelijanimeltään H. Ahtela, oli metsähoitaja, itseoppinut taidemaalari, Helene Schjerfbeckin ystävä ja hänen elämäkertansa kirjoittaja. Hän oli tuottelias myös kirjailijana, runoilijana sekä taide- ja kirjallisuuskriitikkona. Hänen sukujuurensa olivat Tammisaaressa, mutta isän postinhoitajan toimi vei perheen Tornioon, jossa Einar Reuter syntyi 1881. Ensimmäisen kosketuksensa luontoon hän sai Lapissa seuratessaan Ernst-isää tämän virkamatkoille. Koulunsa Reuter kävi Oulun lyseossa ja Evon metsäopistossa, josta hän valmistui metsänhoitajaksi 1904. Tämän jälkeen hän toimi Torniosta käsin Peräpohjolan maanviljelysseuran metsätalousneuvoja 1905-10 ja 1914-20, aluemetsänhoitajana Taivalkoskella 1910-14 ja 1920-27 sekä Ähtärissä vuodesta 1927, kunnes asettui Kajaaniin 1931. Kesäkuukaudet hän vietti erämaaelämää metsänhoitajan tehtäviä hoitaen; talvisin hänellä oli mahdollisuus matkustella ja keskittyä taiteeseen. Muodollista taiteilijankoulutusta Reuter ei saanut, mutta hänen kiinnostuksensa taiteeseen oli ehtymätön ja kokemuksensa siitä erinomaisen laaja ja monipuolinen. Monilla ulkomaanmatkoillaan vuosina 1909-25 Pariisissa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Norjassa ja Pietarissa hän perehtyi syvällisesti etenkin oman aikansa eurooppalaiseen nykytaiteeseen. Kiinnostuksen kohteina olivat Paul Gauguin, Edvard Munch, Ernst Josephson, Olof Sager-Nelson ja Constantin Guys. Reuterin omiin kokoelmiin kuului teoksia mm. Juho Rissaselta, Tyko Salliselta, Hugo Simbergiltä, Ellen Thesleffiltä, Ivar Aroseniukselta, Wäinö Aaltoselta ja Helene Schjerfbeckiltä. Schjerfbeckin teoksia Reuter hankki kokoelmaansa ensimmäisen kerran 1913. Ystävyys alkoi 1915 kestäen yli kolmekymmentä vuotta, taiteilijattaren kuolemaan saakka. Reuterin tuttavapiiriin kuuluivat myös Gösta Stenman ja toinen harrastajamaalari Onni Okkonen, jonka kanssa ystävyys säilyi niin ikään läpi elämän. Reuter esittäytyi yleisölle ensimmäisen kerran Suomen taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä 1906. Sen jälkeen hän alkoi käyttää taiteilijanimeä H. Ahtela. Ensimmäinen yksityisnäyttely nähtiin 1919 Stenmanin taidesalongissa ja Oulussa. Reuter keskeytti maalaamisen 1923-24 mentyään naimisiin ruotsalaisen lääkintävoimistelija Tyra Arpin kanssa, mutta palasi taiteen pariin eläkevuosinaan ja osallistui 1950-60-luvuilla vielä useisiin näyttelyihin. Mitä tarkoitti taiteilijanimi H. Ahtela? Ahtela tuli vedenhaltija Ahdista. H-kirjain ei merkinnyt mitään erityistä. Reuter vain piti sen äänneasusta. Reuterin maalausten kuten hänen kaunokirjallisen tuotantonsakin aiheena on pohjoisen Suomen luonto, Peräpohjola, Lappi ja Kainuu. Aiheet on ikuistettu muistinvaraisesti kokeneen eränkävijän herkkyydellä ja tarkkasilmäisyydellä, mutta yksityiskohtia Reuter ei teoksissaan viljele. Väripinnat ovat laajoja ja yhtenäisiä, ääriviivat vahvoja, muodot yksinkertaistettuja ja väriskaala pelkistetty. Luonnonkokemus tallentuu syntetistisen taiteen tapaan kaikesta luonnonjäljittelystä riisuttuna. Gauguinin esikuvallisuus on ilmeinen, eikä vuorovaikutusta Schjerfbeckin kanssa ole syytä sulkea pois, vaikka toistuvan vertailun maamme tunnetuimman taiteilijattaren kanssa ei soisikaan jättävän varjoonsa Reuterin omaa taiteilijanlaatua. Reuterin talvi on hopean, teräksen ja grafiitin harmaa. Musta vesi kohtaa lumivaipan hunnuttamat rannat. Taivas on painava, kuin alas laskeutunut. Havumetsät ovat kietoutuneet harmaaseen vaippaan. Vaaroilta ja rantasoilta nousee usvaa. Tuossa on sininen hetki, katoavan valon viimeinen kajastus valkoisilla nietoksilla ja taivaan kannella. Tuossa on syksy pelkistettyinä ruskean, kellanruskean, mustan ja malvaa kohti taittuvan harmaan sävyihin. Kas tuossa ladunvarren tykkylumiset puut seisovat tummina hahmoina laskevan auringon kajossa - ja tuossa vaarajonot seisovat sijoillaan vakaina ja ikiaikaisina. Pohjoisessa luonnossa ihmiselon jälkiä on vähän, ja ne ovat harvassa. Tuuli, tuisku ja vesi pyyhkivät nopeasti pois satunnaisen kulkijan jättämät jäljet. Ihmisen läsnäolosta kertovat vain lumen peittämät puhelinlangat tai auringon valaisema pihapiiri sinivihreiden havumetsien syleilyssä. Tässä tuntureiden, vaarajonojen ja erämaajärvien maassa ihminen on kuin piste, ohikiitävä hetki. Kaunokirjallisuuden suuren kainuulaisen, Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen / Veikko Huovisen ajatusta siteeraten: ”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet”. (teksti: FM Tuija Peltomaa)